MIETIN: Outoja kertomuksia (C) Lauri Vanhala
Neirol kustannus 2008
RAKKAUDEN SYLEILY
Vanhan kaksikerroksisen puutalon alakerran asunto käsitti yhden huoneen ja pienen keittiösyvennyksen. Meitä oli kaksi tai oikeastaan kolme lasta. Isä oli viikot Helsingissä opiskelemassa ja äiti kävi töissä kylän sekatavarakaupassa. Me lapset olimme päivisin kotona.
Hellahuoneen keittiön nurkkaan oli majoitettu kotiapulaisemme Ada. Yhdeksäntoista ikäisellä Adalla oli kaksivuotias Karri-niminen poika. Ada ja Karri nukkuivat keittiönurkkauksen kapeassa sängyssä. Adan työnä oli tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja hoitaa meitä sekä samalla omaa lastaan.
Vaikka olin tuolloin pieni, muistan hyvin miten Ada istui huoneen toisen ikkunan eteen asetetun ruokailupöydän ääressä kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Liikkumatta ja silmät elottomina ulos tuijottaen hän katsoi jonnekin kauas.
Radio soitti Lauantain toivottuja levyjä. Ada tapaili joskus sävelmää ja ajan tavan mukaan haaveili lauantai-illan tansseista. Aina viikonlopun lähestyessä hän puhui äitini kanssa tanssilavalle menosta.
Elettiin vuotta 1957 pienessä kirkonkylässä Satakunnassa. Olin neljän ikäinen pojanvesseli ja nuorempi veljeni kahden. Emme osanneet välittää aikuisten tärkeältä vaikuttavasta hyörinästä tai niukasta elämänmenosta ympärillämme. Sellaisilla asioilla ei ollut mitään todellisuutta pienten lasten tietoisuudessa. Olin luonteeltani vilkas, hieman itsepäinen ja uhmakas. Kerkesin aikuisten selän kääntyessä tekemään kahta ja suunnittelemaan kolmatta asiaa. Elämäni parhaat ja huolettomimmat vuodet olivat meneillään.
Minua häiritsi vain isän kotiintulo viikonloppuisin, koska se tiesi minulle varmaa selkäsaunaa itse pihalta hakemallani koivunvitsalla. Äidin harteilla lepäsi perheen niukka talous ja hän koki puutteen itselleen liian raskaaksi. Se uuvutti ja hermostutti häntä loputtomasti.
Äiti oli nuoruuden kärsimättömyydessään pettynyt ikävään ja pienipalkkaiseen työhönsä. Työpäivätkin olivat usein 10–12 -tuntisia. Hän tunsi myös itsensä yksinäiseksi ja miehensä hylkäämäksi. Tämähän oli kaikki viikot poissa kotoa.
Äiti yksinkertaisesti väsyi Adan avusta huolimatta jatkuvaan kotona oloon. Nuori, vain 24-vuotias nainen yllättyi elämän arjen yksitoikkoisesta harmaudesta. Uupui orjuuttaviin rutiineihin ja lapsista huolehtimiseen. Hänen ei ollut mahdollista toteuttaa kohtuullisiakaan tarpeitaan tai toiveitaan.
Sellaisissa oloissa minun ikäiseni ja kaltaiseni poika teki äidin mielestä aina jotakin sopimatonta ja tuhmaa. Jos ei muuta, niin häiritsimme hänen harvoja kotihetkiään metelöimällä ja kinastelemalla pienen veljeni kanssa tai sitten itkemällä. Turhautuminen elämän kahleista ja miehen poissaolosta keräytyi suunnattomaksi harmin möykyksi äitini mieleen. Kaikki se piti purkaa heti kun mies tuli Helsingistä väsyneenä kotiin.
Isäni oli vielä äitiäkin nuorempi ja täysin oppimaton perhe-elämään. Edes nuorukaisena en vielä ymmärtänyt, miksei hän osannut suhtautua vaimonsa moitteisiin ja katkeruuteen olojen niukkuudesta. Ei voinut hyväksyä sitä, ettei vaimon päähän pälkähtänyt hänelläkin olevan kasapäin huolia. Ja kuinka äitini olisi voinutkaan. Hän ei tiennyt, että vaikka isäni opiskelu sujui hyvin, niin työn ja rahavarojen puuttuessa häntä vaivasi kaupungissa ainainen nälkä. Meni joskus monta päivää ettei hän saanut mistään ruokaa.
Heti saavuttuaan kotiin mies kuuli marinaa vaimon kokemista vaikeuksista ja väsymyksestä. Se päättyi pitkään listaan harmeista, joita etenkin minä olin viikon aikana vilkkaudellani aiheuttanut. Isä teki minusta syyllisen, johon kohdisti vaimoaan kohtaan tuntemansa suuttumuksen ja harmistumisen. Hän julmistui minulle koska olin helpompi suuttumuksen kohde ja vastaansanomiseen kykenemätön.
Isäni oli itse jäänyt lapsena orvoksi ja kasvanut vieraassa perheessä. Hänen sisäänsä oli koteloitunut hellyyden ja läheisyyden puute, sekä syrjässä olon tunne, jonka hän istutti minuunkin. Nelivuotiaana en pihalta risua hakiessani ja pelon kuristaessa kurkkuani kuitenkaan muistanut olleeni viikolla tuhma. En tiennyt olleeni kuriton lainkaan. Mutta mentävä oli ja risu valittava huolella. Jos vitsa olisi liian heiveröinen, isä tulisi ulos ja taittaisi sen pihakoivusta itse. Silloin siitä ei puuttuisi mittaa ja paksuutta. Tässä asiassa ei siis saanut erehtyä.
Kun tätä oli jatkunut jo pitempään, opin isän tullessa kotiin pakenemaan selkäsaunaa ison parisängyn alle piiloon. Siellä oli matala tila, jonne kokoiseni pikkuvesseli juuri ja juuri mahtui. Koetin vältellä sängyn alle ojentuvia käsiä. Joku niistä sai kuitenkin aina otteen ja kiskoi minut esiin. Usein kuulin isäni puuskahtavan äidille vihaisena, ettei hän voinut kertaakaan tulla kotiin ilman, että ensimmäiseksi suuttui.
Äitiäni kohtaan tunsin silloin syvää, itsekästä ja pyyteellistä lapsen rakkautta. Äiti ei lyönyt, vaan surulliselta, tai vihaiseltakin vaikuttaessaan hän ärähtelynsä lopuksi vain hali. Mutta minä kasvoin ja asiat rupesivat avautumaan minulle eri tavoin. Sitä itseensä kohdistuvaa pilkkaa ja ilvettä äitini ei enää kestänyt.
Lapsuuteni selkäsaunoista huolimatta en osannut vihata ketään, en edes isääni. Mutta isän pysyvän poissaolon toive oli vielä aikuisenakin mielessäni yhtä paljon, kuin lapsena hellin toivetta siitä ettei isä joskus kotiin tullessaan suuttuisikaan. Ottaisi vain hymyillen syliinsä, kiikuttaisi polvellaan ja hieroisi nauraen partaista pistelevää poskeaan omaani vasten. Mutta vasta vuosia myöhemmin hän muisti ja osasi halata pari kertaa.
Kun isäni hahmo sitten pysyvästi poistui tästä ajasta luotani ja ikään kuin salli tuon kätketyn toiveeni toteutua, minua rupesi kaihertamaan epämääräinen ikävän tunne. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin, helpottaakseni kummallista kaipuutani, päätin käydä tapaamassa häntä Tuonelassa.
Saavuin metsään rakennetun hataran lautavajan luo. Hän istui hieman lihaa luittensa ympärille saaneena usean minulle tuntemattoman hengen kanssa pienen pöydän ääressä. Huomasi heti lasittoman ikkuna-aukon läpi minun saapuvan, mutta ei tyhjää katsettaan lukuun ottamatta osoittanut erityisempää mielenkiintoa tulooni. Tunsin sääliä häntä kohtaan ja sanoin odottamatta häneltä varsinaisesti mitään vastausta:
— Ei kai tarvitse sanoa mitään?
— Ei, hän vastasi.
Puisteli tyypilliseen tapaansa minulle hitaasti päätään ja keskittyi seuraamaan muiden jo poistuneiden äänetöntä keskustelua. Kovin hiljaista porukkaa siellä.
Teksti: Kauri Vanhala