Meitsin skloddiajan himassa oli poljettava ompelumasina Ankker. Mutsi oli roudannu sen himastaan meggeen ku ne oli flytannu faijan kera kimppaan. Tää klabbeilla sotkettava masina oli meidän kakrujen yks kliffoimmista braisausvehkeistä.
Välillä ku tsombattiin sen masinan vauhtipyörää se oli niinku busa ku tsitattiin lattialla peräkkäin systerin ja broidin kanssa. Sit joskus taas tää vauhtipyörä oli botskin ruori, seilibotskin joka seilas tän Telluksen seitsemää skönee niinku faijaki oli aikoinaan tehny.
Muistelen, et meidän perheen adventin alkuun ei kuulunu, et ois pahemmin sjungattu tota hoosiannaa, vaan mude koitti tsögaa firapeliduunii yheltä liivifirmalta (Zona). Välillä ku mutsi tikkas yökaudetki liivejä, niin köökki oli ku vietnamilainen vaatefabriikki. Nää liivit oli niitä ku giltsien tartti käyttää, et niitten saumanyylonit staijais ylhäällä. Niissä staijas kans jotain metallisii litteitä ”luita”.
Tää mutsin firabeliduuni oli kuiteski se onni ja autuus, joka födas tän joulun meille. Se snadi tseenis, mitä mutsi tällä duunilla kehräs, meni tän joulusafkan ja lahjojen slumppaamiseen. Nyt ku funtsii, niin mun mutsin elon arki oli ikuista ja fittii flaidfaamista tän meidän ekonomian suhteen, pennin venyttämistä, mut joulut, ne joulut vedettiin täysillä, just niinku ku ökyrikkaat. Ainaski tää pikkukundi funtsi tällai.
Teksti ja kuva: Jaakko Koroma
