Meitsi ja vaiffi, ollaan usein tähän aikaan syksyy, flygattu haneen tätä mun himalandian pimeetä ja holotnaa, tonne Pukhetin Sodomaan, Patongiin. Mähän en oo konsa skagannu itte tätä flygaamista, mut kyllähän nää timmat flygarissa on snadisti yhtä kitumista, ku ei toi brenkkukaan enää vuosiin oikein oo maistunu.
Mut sitte, ku päästään tonne Afganistanin snögepeitteisen vuoriston ylle, missä on kyl laaksoa ja kukkulaa, muttei vodaa, rantsuu rakkaampaa. Silloin alkaa meitsin tätä herttaa yleensä rutistaan.
Funtsikaa nyt teki skäfästi, oon ihan saletti, et sinne johki vuorten suojaan jemmaan, on unohtunu pari Al Gaidan sissikundii asemiin. Sit ne siellä vahtii, jotain vähitellen ruostunutta, slobolta joskus förattuu it-ohjusta. Vuos tolkulla. Kundeilla on varmalla niitten elo ankeeta, ei näy Salkkarii ja näitten jannujen seksielämäki on ollu pitkään finaalissa, ku ne on joutunu skruudaan niiden vikan vuohenki.
Eiks ookki ihan tsargoissa, et nää hylätyt ressukat alkais vähitellen tsiigaa tätä rakettii aina vaan useemmin. Sitt ne katkerina ehkä funtsis, et ei toikaan vehje varmalla enää skulaa. Toinen suutuksissaan joskus fudiiki tätä fittii ammusta.
No, sit yhtäkki kundit hiffaaki tän meidän sinvalkosen flygarin. Kattoo toisiaan väsymyksestä ja toivottomuudesta verestävin öögin. Toinen, snadisti vanhempi kundi nyökkää, et ”hei mikä se helvetin koodi nyt olikaan.”
Teksti: Jaakko Koroma