Maran stoori
Maran keissi kertoo, kuinka jäbä voi olla snygi joogi sitä snaijaamatta – ja silti sortuu elon baanalla. Mä skrivasin biblukamaa gubbejoogast eli sivistysanoin: äijäjoogast (Veikko Tarvainen – Timo Junttila Äijäjooga, WSOY 2016). Timo otti stailit fotot siihen. Mä omistin skrivauksen faijalle, Maralle ja Rikulle. Ne on kaikki delannu.
Riku Järvinen skulas skittaa Sir Elwoodin hiljaisis väreis ja putos Glorian partsilt. Riku vääns ahkeras asanoi, mut faija ja Mara ei niit juuttui bonjannu, mut ne snaijas ja tsiikas iisin kirkkaast elon fillarii. Mä klaaran snadist Maran stoorii.
Ku Mara oli redi ja kliffa ja neljä vuotta gamlempi ja ku se budjas samas talos kun mä, se oli mulle niinku Elvis tai Tarzan.
Skidin kaaliin stannas tulikirjaimin tää jutska. Ku mä olin klesa ja olin ollu jo pari päivää pitskult veks, ovikello skulas. Mara stannas ovel snadi eskimo handus.
-Tää on sulle. Parane. Moi!
Kyl se pamlas pidempääki, mut niit vuorosanoi mä en gamlana gubbena enää hittaa.
Sitä jätskii mä en unohda koskaan.
Maran mutsi oli delannu, ku Mara oli iha snadi. Sen faija oli seilannu skönellä. Kerran Mara anto mulle handuun tosi bulin pinkin simpukan. Se ihme jöötti oli jostain ihme kaukaselt skönelt. Mä kuuntelin sen kohinaa. Ja mä kuuntelin. Haavi auki. Kaali kuumeessa. Mun öögat laajeni lautasiks. Mara smailas vähä niinku vanhempana valtiomiehenä.
Sitä simpukkaa mä en unohda koskaan.
Mara ei ollu kovis vaan gimis, kliffa. Vaik se oli mun mielikuvis pitskun kingi, ei se ollu mikää huono elvis siis jäbä, joka brassaa olevansa bulimpi ku o.
Maral oli hieno hymy, öögis eloo, afrofleda ja jamekset.
Mut sit ku mä olin seittemän vuonna 63, me saatii häätö ja jouduttiin flyttaa Rööperin slummiin, ku oltii köyhii ja kommarei. Mara hävis kuvioist.
Maran mä näin sit viel muutaman kerran enneku se delas ja slubattii galsaan skrubuun.
Vuos ennen Euroopan mageeta dorkaa vuotta 68 mä menin oppariin, Norssiin. Mara oli siel, vaik harva duunarikakru, harva yksinhuoltajan kersa siel bluggas. Se oli fiksu jäbä, mut se oli jo jääny kaks kertaa luokalle. Se oli fiksu kundi mut kako skolelas. Ei se digannu mistään bossesta. Se oli liian anarko.
Vaik just tos iäs neljä vuotta oli helvetin buli ikäero, Maralle mä oli frendi. Mut sit se lähti skolesta veks. Tai ehkä se sai fudut. Reksi A. Ojajärvi otti pitkäfledasii kundei kipakoihi puhutteluihi.
Mara meni satamaan duuniin.
Pari vuot myöhemmi, ku mun mutsi ja faija oli eronnu, mä dallasin faijan kaa Hietsun biitsillä ja me nähtiin Mara sattumalta sannalla. Sen smailis oli nyt snadisti surullinen. Ei me paljoo pamlattu. Aika pian se sano:
– Oli kliffa nähä. Mä meen ettii paikkaa auringosta. Moi!
Mä olisin halunnu pamlaa, mut en mä hiffannu et mite.
Tuli brenkku. Tuli bänät.
Vikan kerran mä näin Maran Vanhan kuppilan veskis, se oli huonos hapes. Se sen sano:
-Viina vie miehen. Viina vie hyvänkin miehen.
Ja sit se snadist smailas. Surulliset ja kauniist.
Mun teki mieli spiidaa, mut en mä.
Kun mä kuulin, et Mara oli delannu, en mä hämmästyny. Mara oli sillo jotain nelkyt.
Ku mä budjasin 60-luvun Rööperis, ni mun öögat näki tarpeeks, iha liikaa iha samaa. Mun rabas asu kaks mun ikäst kundii. Ne delas alle femmakybäsinä – ja moni muu. Brenkust ja imppauksest se johtu mut ennekaikkee siit mikä luuras takana. Niide elämä olis skulannu toisin, jos ne ois budjannu kaks korttelii etelämpänä eli Eiras. Ei ne tyhmii ollu, ne diggas Dostojevskii.
En mä sano, et jooga olis pelastanu Maran tai Timin tai Tiken. Ei tommost voi kukaan snaijaa. Mutta jotkut iisit jutskat voi joskus jeesaa iha helvetisti. Sen mä snaijaan itest ja muist.
Veikko Tarvainen