Chimamanda Ngozi Adichien romaani Kotiinpalaajat (alkuperäisteoksen nimi Americanah, 2013) kuvaa ajanjaksojen, paikkojen ja kulttuurien kerrostumia ja ihmismielen pienimpiäkin liikkeitä. Se on ajankohtaistakin ajankohtaisempi yleismaailmallinen tarina, joka on sekä analyyttinen että hauska.
Slämyn lukija ymmärtää hyvin, mikä merkitys puhekielellä on, miten se leimaa ihmisen, tai miten sen vivahteita voi tietoisesti käyttää korostaakseen jotakin luonteenpiirrettään tai rooliaan yhteiskunnassa.
Kieli – englanninkielen eri versiot ja aksentit molemmilla puolin valtamerta, tai afrikkalaisten kielten kirjo – on yksi tasoista, tekisi mieli sanoa tiloista, joissa kirjan henkilöt liikkuvat samalla kun heidän tiensä kulkevat Lagosista Lontoon esikaupunkien ja Yhdysvaltain itärannikon yliopistokaupunkien kautta takaisin Lagosiin ja Abujaan.
Tarinaa voi lukea sukudraamana tai rakkauskertomuksena, jonka ytimessä on ikuinen kysymys siitä, missä ihminen on kotonaan ja kuka hän lopulta on. Mutta Kotiinpalaajat-romaanin painoarvo syntyy erityisesti epookista, jota se kuvaa; meidän ajastamme, jossa maastamuutto, maahanmuutto, pakolaisuus ja elintasopakolaisuus ovat kaikkialla maailmassa polttavimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Kirjan nigerialainen päähenkilö joutuu ulkomaanvuosinaan pohtimaan erilaisuuttaan, erityisesti rodun määrittelyä eri ympäristöissä, ja päätyy kirjoittamaan aiheesta blogia. Sen terävät huomiot ovat yleispäteviä ja suomalainen lukija voi hyvin rinnastaa niihin omia kokemuksiaan.
Otavan Seven-sarjan pokkarina julkaistun suomennoksen takakannessa siteerataan The Guardian-lehden arviota, johon on helppo yhtyä. ”Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat.”
Kaarin Taipale