60-luvulla bungattiin liksat vielä handuun. Niin Usarissaki. Fyrkat ja kapee liksanauha, staijas paprukuoressa, jossa oli snadi, läpinäkyvä juitsu ylä kantissa, josta pysty blukkaan, tän fyrkkakuoren saajan nimi.
Nää liksat Usarissa, räknas palkkiksen södet friidut. Tää palkkis staijas Lönska nelosen takapitskulla tän Mikadon köökkiraban vieressä. Aika mörkki mesta.
Tää latomon pääfaku, Reinikaisen Ville, sit roudas nää liksapussit palkkiksesta, kenkälodjun näkösessä lodjussa. Usein funtsittiin kundien kera, et miten iisi jobi ois kääntää tää vanha jäbä, tää Ville, ku se joutu venaan tän takapitskun hissiä, et pääsi takas latomoon. Tää sen fyffen noutoredu, tapahtu joka kerta samaan aikaan, pari kertaa kuussa. Niin, et kaikki tsennas venaa sitä.
Sit liksapäivänä duunarit, vanhimmat latojat ekana, hiippaili jotain kahden jälkeen, tän pääfakun duunikoppiin. Sit vaan tartti ilmottaa nimi, vaik tää Ville kyl tsennaski nää kaikki sen apinat. Niin, aapat, tällai siihen aikaan pomo vielä jänäs nimitellä, ainaski meitä nuorempii kundeja
Meitsin liksapussi ei kyl bulimmin pullistellu. Ekan oppivuoden liksa ku oli 75 pennii timma. Sit tokan 85 pennii. Sitte ku tuli lyötyy tää konelatojan minimi. Eli muutama tuhat lyöntii parissa timmassa, tän latomakoneen klaviatuurii, ja tuli prookundiks, niin toi liksaki lyftas yli kolmeen huggeen.
Jaakko Koroma