Tää yks Leppäsen Kale, oli helvetin nasta kundi. Se tuli, joskus seiskytäluvulla, Usarin latomoon duuniin. Se oli konelatoja, herran armosta. Tällai se ittensä, yleensä kuvaili. Se oli doku, eikä se sitä sen elonstailii, konsa kierrelly, eikä treenannu mitenkän ees jemmaa.
Tän Kalen vaiffi, oli duunissa Ogelin vanhassa Elannossa. Sit ne budjas hyyryllä, yhessä Elannon omistamassa puuhösessä, lähellä tätä handelii. Kalen kundi skulas usein rumpuja, ku kävin Kalee helssaamassa. Siitä kundista tuli sit myöhemmin, aika stara viihderumpalina.
Tää Kalen faija, skragas kuulemma kaikki tokan maailmansodan rintamat. Se oli Kalelle usein kaveerannu sen frendistä rintamalla, yhestä Mannerheimistä. Tästä C.G:stä., jokska sen faija, huonoo suomee bamlaavaa kundii tituleeras, tuli sit huisin läheinen kafru sille.
Sit, just ennen, ku tää landskamppet, inhan idän, Sovjetunionin ja snadin, mutta pippurisen Suomen välillä oli starttaamassa, niin tää Kalen faija ja niitten pataljoona stondas samassa sateessa, tän marskiks jo lyftatun sadanpäämiehen kera. Sit marski komensi, et aaseento, onko sotamies Leppänen paikalla. Kyllä herra marsalkka, karjas tää korpisoturi, tää Kalen faija.
Loistavaa. Sota voiki sit alkaa, totes tää Suomen sotapäällikkö luottavaisena.
No tätä flaidista, ei sit kuiteskaan finnattu. Mut sijotuttiin kuiteski sit heti tokaks, niin ku tää Linnan Väiskiki skrivas.
Oliks tää nyt sit snadii flöittii. Jengi saa ihan ite sitä funtsii. Eiks jehna.
Teksti: Jaakko Koroma
