Meitsii on kyllä suojellu jo snadista kundista toi äärätön laiskuus. Ei oo konsa tullu revähdyksii. Ei menttaalisii eikä fyysisii. Lisäks tää mun hinku saavuttaa absoluuttinen stabilisteissoni mun laiffieloon, on duunannu sen, et tää mun elo on tsörannu, ku stoke. Aina samaa spoorii. Himassaki, jos vaiffi kaihois vaik sinksaa mööpeleiden mestoja, se kyl on hiffannu, et toi sen idis, duunaiski liian klesaa tälle sen siipalle.
Ja sit landellaki, tsöraa vetin stressii, jos tarttis duunaa jotain. On iisii treenaa siirtää kaikki huomiseen. Niin, ku huomenna voiski vaik sataa tai selkä oiski klesa. Meitsille fitein juttu onki noi kliffat, ahkerat naapurit. On nimittäin skäfää tsargoo vaiffille, peilaa meitsin hinkuu touhuun, tohon naapurin, yliahkeraan kundiin.
Oon treenannu funtsii, et miks mukamas kantsuu riehuu, ton lapparin ja kuokan kera, ku kuiteski voi tää meitsin perikunta blisaa tän landemestan, ku meitsin toi tuoni korjais. Kuka mukamas räknäis nää hikitimmat, mitä on tullu tiristettyy, ku ois voinu, vaik senki ajan, gungaa onnellisena riippumatossa.
Niinku oon usein treenannu kertoo, niin toi aamuyö on meitsin triumffii, näitten aivojysyjen suhteen. Niinku tääki, et millai sais, vaik viekkaudella ja vääryydellä, suojeltuu tän landemestan säilyminen omaisilla.
Finaalissa tää sit oliki aika iisii. No, ku meidän friidun fämilillä on pari dogii. Sit, ku vaik tää vanhempi dogi vaik delais, niin fitin röyhkeesti ehdotanki, et haudattaisko, tää fämilin lemmikki, tänne landen pitskulle. Jenggi varmalla kyl snaijjaa, et ei kukaan oo niin dorga, et slumppais mestaa, johon on koira haudattuna. Eiks jehna.
Jaakko Koroma