Ku meitsi oli snadi kundi, niin ainaski meidän hösen pitskulla roskisdyykkarit oli tuttuu jengii. Nää dyykkarit oli yleensä snadisti vanhempii äijiä, tai ainaski niitten fasaadi näytti siltä. Oli joskus kyl yks eukkoki messissä. Mut se vaan roudas veskaa, ku sen starbu riehu lodjussa. Ei ne konsa mitään pamlannu. Eikä me niille. Ne vaan hiipi pitskulle ja sit taas häippäs. Nyt ku niitä funtsin, niin ne tais ollaki ekoja kamanveivaajii.
Sit jo kymmeniäi vuosia myöhemmin roudasin yks aamu, snadisti ennen jouluaattoo, aviiseja meidän hösen vihreeseen paprulodjuun. Ku öpnasin tän lodjun, niin siellä staijaski snadi ukonkäppyrä. Sen feissi oli kliffassa smailissa ja sit se vaan kaveeras et tseenare, et viittis kertoo, et mitä toi gloku niinku ois.
No, varmalla bonjaatteki, et mun hertta kyl meinas brakaa. No sit vaan utelin, et mitä helvettii sä täällä koisaat. Tää elämäntapainkkari tsiigas mua kuuppa kallellaan ja oli yhtä smailii koko jäbä, et muaki sit starttas tää kahen kundin snadisti outo kohtaaminen skriinattaan. Se totes, et ku oli niin hemmetin galsa, niin tää lodju sentään skuffaa ees snadisti lämpöö ja lohtuu mun tähän ankeeseen eloon.
Sit se stikkas röökin huuleen ja lykkäs mulle taitetun Hesarin handuun ja kaveeras, et viittiks duunaa tän lehden lodjun kannen väliin ku sä häippäset, ku toi röökin savu tsörais muuten mun öögat glesaks.
Niin sillai mä sit ryttäsin sen Hesarin rullalle. Jäi staijaan skäfä rako lodjun ja kannen väliin ku duunasin, mitä tää kundi kaihos. Jengi varmalla snaijaa, et otti kauan ettei ois födannu ainaski snadi studis, ku seuraavin kerroin öpnasin sitä lodjuu.
Voisko tää minnaus vaikka skulaa snadii joulustoorii ja tän ressukan maja, vaik tota aasin tallin roolii. Ei ollu jäbällä enää ollu aikoihin sijaa majatalossa.
On tääki mun skidiajan porttari nykyään lukittu.
