Kosari, talkkari, tsilari. Voiks olla stadilaisempaa ammattii ku tää. Nyt ku funtsin, niin tää meidän haussin talkkari oli bulisti tärkeempi kasvattaja, ku vaik oma faija. Ainaski meidän pitskun kundit joteski skagas, jos ne oli duunannu jotain dorkaa, enemmän tän tsilarin dumista, ku vaik niitten faijan. No, naapurihösen tsilari, rouva Koivu, oli yks snadisti pyylevä muija. Sitä studas sen omanki talon bulit äijät.
Tän meidän puulaakin hela ruljanssi pyöri tän meidän talkkarin handuissa. Kartsan lakasu ja tvettaus ja talvella snögen kolaus, oli kosarin arkiduuneja. Ja sit se joutu pari kertsii yössä herään, ku sen tartti väijyy, et eldis flekkaa pannuhuoneen pätsissä, et kuumaa vodaa riitti ja ettei jengi talvella frysannu.
Ja ihme juitsu, pitiks tää hemmo leedipäivii ikinä. Aina, ku jonkun himassa oli jotain feeluu, vaik et hanat tippu, viemäri döfas tai se oli posessa, niin ei silloin slibattu, et sopisko mister tsilarin rientää sitä katastrofii handlaan. Vaik oli sit sundis tai tiistai, kesä tai talvi, niin ei konsa funtsittu, et voisko tää kundi joskus olla vaik klesa ja potee jotain tautii. Ei ku et hariappia jäbä tänne fiksaan tää keissi.
Isännöitsijä sit koputteli jengin omaatuntoo joulun alla, ku se keräs joulufyrkkaa tsilarille. No, se tais kyl olla ainoo tattis tän kosarin duunille koko sinä vuonna. Niin, funtsikaa nyt. Voisko enää löytää tällasii äijii tai muijii, jotka viittis uhraa koko niitten sosiaalisen laiffinsa, jonkun haussin ja sen jengin hyvänolon takii. Olla ku partsikkakundit, aina redi?
Piti ottaa pari fotoo mun skidiajan pitskusta. Ei taida onnaa. Joskus tässäki kongissa skulattiin futista.
Kuva ja teksti: Jaakko Koroma