Kävin tänään jälleen Keskuspuiston skuttassa sienessä. Matkustin maski päällä sienestyspaikkaani tapani mukaan Stadin sinisellä dösällä. En ole koskaan omistanut bilikaa. Parin tunnin uurastuksen jälkeen saalista kertyi korillinen. Se koostui suppilovahveroista ja rouskuista. Olen sienestänyt jo yli puolivuosisataa. Kundini Arska aloitti sienestyksen alle 5-vuotiaana. Aluksi hän vaelsi skuttassa faijansa olkapäällä. Olen hiffannut, että tässä hommassa tärkeintä on etsiä mestoja, joissa kohdesienet kasvavat – eikä etsiä sieniä. Yksin liikkuessa turvavälillä ei ole väliä. Aion jatkaa väijymistä skuugessa niin kauan, kuin kondista piisaa.
Puhdistin himassa, olkkarin pöydällä roskista ja etanoista nämä puiden kanssa symbioosissa elävät verrattomat eliöt. Supparit kuivasin sekä rouskut ryöppäsin ja suolasin. Tänä kautena olen plokannut rouskuja, suppilovahveroita ja tatteja yhteensä jo viisi korillista. Saattaa olla, että sinksaan osan sienistä fisustukseen perehtyneen vanhemman broidini kanssa ahveniin ja kuhiin.
Suoriuduttuani putsauksesta ja jatkokäsittelystä lämmitin kundini Arskan kanssa kimpassa Fisusatamasta metskaamistamme abboroista ja särjistä duunaamaani fisukeittoa. Jälkkäriksi safkasin vaimoni leipomaa ja paistamaa puolukkapiirakkaa. Puolisoni vastaa perheessämme ruisleivän, skämläreiden, kakkujen ja pullien kotituotannosta. Emme suosi taloudessamme einestuotteita ja valmisruokaa. Kun duunaa itse safkansa, niin tietää, mitä se pitää sisällään. Ulkonasyömiset ovat jääneet koronakauden kauden aikana.
Meidän asuintalossamme Valkassa on hyvä kylmäklitsu. Sinne varastoimme poimimistamme metsämarjoista duunatut hillot, suolatut sienet, itsesäilötyt maustekurkut, kotikutoisen hapanporkkanan sekä kaupasta slumpatut juurekset ja potlarit. Toki siellä myös bisse ja muut mehut säilyttävät hyvin dokaamiskylmyytensä. Lisäksi meillä on pakkasessa Tallinnan Keskustorilta hankittuja kantarelleja. Ne ovat niitä samoja, joita voi ostaa Stadin elintarvikeputiikeista, mutta niistä joutuu bungaamaan täällä viisinkertaisen kilohinnan.
Ollessani vanhuseläkettä nauttiva umpistadilainen ruuna katson meidän jonkinasteisen ruokaomavaraisuutemme jeesaavan perheemme elämää hintatasoltaan korkeassa Suomessa. Omavaraisuuttamme tukevan urbaanin aputalouden perustana ovat jokamiehenoikeuksiin perustuva metsien tuotteiden keräily, fisustus Stadin rantsuilla, maustekasvien ja tomaattien parvekeviljely sekä hankittujen ravintoraaka-aineiden jatkojalostus kotona. Tuotamme siis osan käyttämästämme ravinnosta itse.
Ruokaomavaraisuuden harjoittamisella on meille neljä tärkeää merkitystä. Ensinnäkin me voimme hankkia hyviä ravintoaineita omalla työpanoksellamme ja tuottaa niistä kohtuuhintaan laadukasta ruokaa. Toiseksi näin säästyneet varat voidaan suunnata jonkin perheellemme tärkeän hankkeen toteuttamiseen. Kolmanneksi voimme osoittaa itsellemme käytännössä, että kulutusyhteiskunnan kertakulutuskulttuuriin ei ole pakko suostua ja alistua. Neljänneksi ravinnonhankinta luonnosta tuo elämäämme mukavaa vaihtelua Korona-Suomessa ja suo meille ihmisinä – maksullisista treenisaleista vapaata – luonnollista liikuntaa Stadin luonnossa.
Maailmanmitassa missään ei pitäisi pyrkiä enää taloudellisen kasvun nimissä luonnonvaroja tuhlaaviin kulutusyhteiskuntiin.
Teksti ja kuvat: Matti Laitinen
1.10.2020