kun edustan alati hupenevaa rajakarjalaista alkuperäisväestöä, rohkenen tässä kerrata, millaista virpominen on ollut ennen.
Virpovitsat haettiin pajupensaista hyvissä ajoin kuivumaan. Niissä piti olla paljon pajunkissoja ja niiden piti olla kolmehaaraisia (vrt. Pyhä Kolminaisuus). Istuttiin yhdessä tuvan pöydän ympärille ja askarreltiin monena iltana erivärisiä kukkia kreppipaperista, jokaiseen vitsaan ainakin kolme kukkaa. Jo siinä vaiheessa mietittiin, mikä vitsa annetaan kullekin virvottavalle, kauneimman oksan sai oma rakas mummo.
Valmiit vitsat vietiin edeltävänä päivänä, Lasaruksen lauantaina, kirkkoon siunattavaksi. Parhaimpiinsa pukeutuneina lähdettiin varhain palmusunnuntain aamuna liikkeelle, koska mieluiten virvottavan piti vielä olla vuoteessa toimituksen aikana. Jalkaisin kierrettiin kaikkien niiden luona, joita haluttiin virpoa, s.o. mummot, ukit, kummit, sedät ja tädit. Siunatulla vitsalla virvottavaa kosketellen luettiin kullekin sopiva virpoluku, niitä oli monia erilaisia. Vieraiden oville ei kolkuteltu, tuntemattomien luona ei käyty koskaan virpomassa! Palkka ei ollut tärkeä, lämmin halaus ja ristinmerkki oli kaunis kiitos; jotakin kuitenkin saatiin, esim. rahaa tai jotakin hyvää. Virpomisesta jäi hyvä mieli sekä virpojalle että virvotulle!
Olen pahoillani siitä, että länsisuomalaisten omat noitaperinteet on sekoitettu virpomiseen, se on karhunpalvelus kauniille karjalaiselle perinteelle. (Noidat eivät edes liity palmusunnuntaihin, sillä ne tekivät pahojaan pääsiäislauantaina, esim. navetassa olevia eläimiä saatettiin vahingoittaa.)
Syy asioiden sekoittamiseen ei ole lasten, vaan niiden vanhempien, joilla on tässäkin asiassa hällä-väliä-meininki
Teksti: Eila Maljonen
