Sormeni palelevat ja kiertyvät tiukemmin lämmittävän kahvikupin ympärille. Tuijotan likaisten silmälasieni läpi keltaista post-it-merta työkoneeni edessä. Tiistai lipuu hiljalleen eteenpäin ja haaveilen jo noiden räikeiden lappujen repimisestä. Mietin, millaista on avata kotiovi ja tiputtaa laukku eteiseen. Kahvini on kylmää.
Astun lähes täyteen aamubussiin ja löydän vielä yhden paikan, johon saan istua rauhassa. Musiikki soi korvissa, ihmiset ovat harmaita ja arki painaa päälle painostavana. Bussi nytkähtää liikkeelle ja unohdun ajatuksiini. Havahdun vasta metrejä ennen pysäkkiä jolla poistun. Astelen kohti työpaikkaani vaikkei kello ole edes kahdeksan. Askeleeni kevenevät ja huomaan tahtini kiihtyvän, harppovani nilkat paljaina lähestyessäni kuistin ovea. Arki ei tunnukaan pahalta enää. Ihanaa olla kotona.
Räntäsade. Paleltaa, varpaat kastuivat. Ilma on harmaa ja masentava. Istun hytisevässä ratikassa ja kiitän onneani, etten kävele tuolla. Raitiovaunu pysähtyy hitaasti, päiväkotiryhmä nousee mölisten pois kyydistä. Jostain syystä viimeisenä kulkevat lapset vilkuttavat minulle ikkunan takaa. Vilkutan takaisin ja hymyilen. Lapsia naurattaa. Ei palele enää.
Teksti: Roosa Lindholm
