Aamut pimenevät, helle hellittää pian.
Katson keittiön ikkunasta
lehvistön lävitse tummuvalle taivaalle.
Tursontien puutalot nukkuvat.
Tee hautuu tiskipöydällä kannussaan.
Laskeudun portaita poikani kanssa.
Otamme tukea rapun kaiteesta.
Kostea matalapaine tervehtii meitä pihalla.
Puiden alla asfaltti on tahmeaa.
Naisten monarkki nojaa tamppaustelineeseen.
Ammiskaveri asui 70-luvulla mutsinsa,
faijansa ja systerinsä kanssa Käärmetalossa.
Me kävimme jytäämässä himabileissä.
Minä halusin olla vaatimaton kuvio
heidän persialaisessa matossaan.
Keltaista, katkaistua käärmettä Stadi
ei ole välittänyt varjella ja korjailla.
Sen rapattu nahka kupruilee, putoilee pihalle.
Aika on purrut parvekkeet hajalle.
Kostuneet kotikolot odottavat peruskorjaustaan.
Käärmis horrostaa asemakaavan suojassa.
Mäkelänkadulla ykkösen spora kiitää ohitsemme.
Lehmukset ovat kasvaneet valtavan suuriksi.
Kävin 60-luvulla pari kuukautta Käpylän kansista.
Muukalaisena puolustin olemassaoloani nyrkein.
Hepat ja ravirata ovat häipänneet kauan sitten.
Kävelemme käsi kädessä Mäkelänkadun suoraa.
Kallioiden takana kohoavat keltaiset rakennukset
ovat meille kummallekin tuttuja, turvaa tuovia.
Minä jouduin broidieni kanssa Soffariin 60-luvulla.
Poikani on vammaisneuvolan ainaisasiakas.
Me ohitamme Velodromin, siirrymme Itä-Pasilaan.
Ilma huokuu kosteutta, iho on nihkeän hikinen.
Elokuu käy kohti loppuaan.
Keltaiset talot seisovat yhä paikoillaan.
Matti Laitinen
26.8.2015
