Oon joskus skrivannu mun kollegasta Hjaltesta. Hjalte oli Åbun kundeja, flyttas Stadiin, joskus kuuskytluvun alussa, Usariin duuniin. Tän kundin faija oli ollu viiskytluvulla spittaskoudena Åbun saaristossa. Sit, ku tää parski starbu jäi eläkkeelle, se slumppas nastan galtsiniemen Kustavista ja byggas diivan villan sit sinne.
Startattiin, sit myöhemmin, Hjalten ja parin muun hemmon kera, duunaan fisustus- ja dokausreduja sinne Kustavin saaristoon. Nää redut ajottu yleensä syksyyn ja kevääseen. Minnaan, ku pari yötä oltiin vedetty joskus brenii ja sjungattu voissi käheenä slaagereita, niin tää fisustus jäi kyl yleensä skäfästi kakkoseks.
Mut kyllä fisuuki vedettiin. Hjalten viiskytheppasella Evinrudella ku tuupattiin ulkosaaristoon, oli bulin sporttifestin fiilarii. No, ku blosas tollasta 15 metrii sekunnissa ja treenattiin rantautuu jonku snadin luodon rantsuun. En vieläkään bonjaa, et miten vetissä, karmeessa flänässä, yhtä monta kundii selvis takas Hjalten mökille, ku sinne skönelle aamulla häippäs. Kännisen tsägää, eiks jehna.
Tän Hjalten kuolemattomat lauseet, staijaa ikusesti meitsin softassa. Seki, ku se kerranki totes, et talo ilman aitanpolulla hoipertelevaa emäntää, on ku pilvinen päivä.
Tää sattu, ku oltiin vaiffin kera yks kesis, visiitillä Hjalten ja sen siipan luona niitten landella ja ku venattiin, et vaiffit tulis bastusta. No, nää daamit, ku oli vetäny parit bisset ja snadisti vinkkuu, niin toi bastupolku koitu niille joteski snadisti liian kapeeks.
Sit vielä. Ku tota fisuu ei aina onnannu tuleen, duunattiin kymmenenki verkkoo pyyttään. Ku snadisti kyselin, et miks tää buli määrä, Hjalte vaan totes, et armoton ahneus, kovanki onnen voittaa.
Jaakko Koroma