Tää Suomen Kirjatyöntekijäin liitto, bygattiin joskus 1800-luvun finaalissa. Tää duunariliitto, oli eka Suomessa. Minnaan, ku vanhat latojajäbät, valisti meitsii, et nappula hei, tää kirjaltajapoppoo, oli ainoo duunarijenggi, ku sai kantaa fektaa, niitten festikledjuissa.
Joteski sit meitsiki, hiffas staijaavansa, tässä Usarin luottamusmiesten jengissä. Ku mähän oon jo födannu patalaiskaks, niin tää mun histis, näissä kuottamusgeimeissä, jäi kyllä snadisti hintsuks. En oikein jaksanu viihtyy, tän yhdistyksen riennoissa, Ratagartsalla. Mut silti sain joskus tsargoo, riehuu meggessä, ku treenattiin duunaa diilejä, latomon pomojen kera.
Oli helvetin jänskää, tällai sit duunaa bulimpaa tuttavuutta, näitten latomon sadanpäämiesten kera. Oli älyttömän iisii, keikuttaa niitten herkkää egoo. Usein tää snadi jäynä, födaski tärkeemmäks, ku toi tän miitingin, todellinen teema.
Sit tähän finaaliks, snadi kirsikka. Väännettiin diilii jostain ylityöjuitsusta. Tää oli ollu sitkee flaidis. Monta fittii tsittausta. Yks Mara, joka oli latomon pääfaku, päättiki mykistää meidät duunarit, tällä sen maailman kirjallisuuden talentillaan. Yhtäkkii tää liideri tsiigas, söde hymy sen feississä, meidän jenggii ja kaveeras, ”kundit hei, kamoon, tää teidän fitti vaatimus, on ku ton Munckhaussenin taistelu tuulimyllyjä vastaan”.
Jotain outoo. Skulaisko tää juitsu sittenkään ihan näin? Oiskohan pääfakun kuiteski, kantsunu ekaks himassa, tsekkaa tää mahtava londaus. Eiks jehna.
Teksti: Jaakko Koroma
