Luokan heiveröisin poika pääsi mukaan koulun jalkapallojoukkueeseen. Joka ikisessä ottelussa hänen isänsä oli katsomossa kannustamassa häntä. Poika kehittyi ja pääsi pian kotikaupunkinsa junnujoukkueeseen. Ja taas hänen isänsä nähtiin katsomossa aina; satoi tai paistoi.
Muut pojat alkoivat kadehtia poikaa, jonka isä oli niin sataprosenttisesti mukana kaikissa poikansa peleissä. Myöhemmin poika pääsi seuransa edustusjoukkueeseen. Isä oli edelleen seuraamassa jokaista ottelua ja kannusti koko joukkuetta sydämensä kyllyydestä. Hänestä tuli katsomossa suorastaan kuuluisuus.
Kovalla harjoittelulla pojasta kehittyi joukkueensa tähtipelaaja. Eräänä päivänä hän kertoi valmentajalle isänsä juuri kuolleen, mutta pyysi silti päästä pelaamaan. Pelin jälkeen valmentaja ihmetteli, miten hän surustaan huolimatta oli juuri nyt pelannut paremmin kuin koskaan.
”Halusin näyttää isälle, kuinka hyvin osaan pelata”, nuori mies sanoi kyynelet silmissä. ”Tämän pelin hän varmasti näki. Et ehkä tiennyt, että isäni oli sokea.”
(Julkaistu Ajatusten aamiaisessa 29.9.2016)
