Ihan nasta juttu. Tsittasin Hietsun sufemestassa ja katselin autiota hiekkarantaa ja ajatukset kauas kantaa, niinku toi Katri-Heluna jossain sen stykessä kertoo. Ikävä, galsa blosis vaan snadisti pisti frysaan.
Joteski kaihoon vielä niitä 60-luvun aurinkoisia kesiä, ku Hietsu oli fulsat ilosta laiffii.. Oli perheet joukolla vetämässä suulista ja skruudamassa eväitä. Aina löyty kavereita, kun sinne tuli hiippailtuu.
Nyt on toi Laatuvaunun rantsuki stailattu uuteen uskoon. Muistan hyvin aikaa, kauan kauan sitten, miten ylivoimanen lahnan metskausmesta oli tän Laatuvaunun Hietsun puoleinen rantsu, varsinki ku blosas kunnolla.
Kerranki yks vanhempi fisustajajäbä tarjos mulle sen Hietsun hautsigan takaa munikselta, tsögaamaansa bulii masia. Pätkin sen koobran ainaskin kolmeen osaan. Sitte täky sköneen ja eipä aikaakaan ja mitä sattuikaan. Koho tärisi poikittain, lahnan stailihan skruudaa masia, on lyftaa sitä kohti pintaa.
En ikinä unohda sitä flaidista, kun hertta sykkyrässä, studasin tän kunkkulahnan pääsevän haneen. Jotenki sit, enemmänki onnella kun talentilla, sain tän vonkaleen lingottua rantsukivikon yli tasaselle maalle. Bulein lahna ikuna, mun fisustus histiksessä.
No, nyt on nyt ja huomenna on huomenna. Ei oo enää metskaajia Paskajanlahdella. Mutta nää jänskät muistot, ne ei ikinä häippäse vaikka ne lievästi feidaaki. Eiks jehna.
Teksti: Jaakko Koroma
