Jätkänsaaren savuinen huutosali
henkii huokosistaan
uhmaa ja Aromaa.
Oranssihaalarit skulaa koronaa.
Pöydissä väännetään sätkää,
skulataan shakkia tai tutkitaan
päivän sanomaa.
Pukuhuoneessa bisnekset tyrkkäävät
lappua vastaan kottia tai brenkkua.
Huutosalissa tsittaa
turujen tonkijoita,
monen skönen seiloreita,
ikuisia opiskelijoita, linnakundeja,
menneisyytensä kironneita miehiä
ja rakenteellisen työttömyyden uhreja.
Vakituisia ja tilapäisiä ahtaajia,
alansa ammattimiehiä.
Rikkaita, köyhiä ja rakkaita,
dorkia, dokuja ja fiksuja,
reiluja ja paskoja perheenisiä.
Katseiden skuttasta loistaa
brenan punaamia poskia,
sileitä ja skeggenaamoja,
vakavia, välkkyviä ja sameita silmiä
ja menninkäisen mieltä.
Vanhalla gubbella on
väsyneet silmät,
suussa snagan nysä.
Nuori kundi haukottelee,
magassa nipistää snadi jännitys.
Jostain dunkkaa fisujauhopaatin
merinen tuoksu.
Sali täyttyy,
tunnelma tiivistyy,
kloku seitsemää lähestyy.
Huutaja änkee pönttöönsä.
Ahtaajat valmistautuvat
myymään työvoimaansa.
Tilapäiset pohtivat:
Vetääköhän tänään?
Steviksen palkkaorjien meklari
testaa mikkiään:
Yks, kaks ja kol…
Miesten sorina vaimenee.
Kajarista sorahtaa
lujaa numerosarjoja,
joihin vastataan,
jos osuu kohdalle.
Hannarit heivaavat keikan.
Kuuden äijän jengi kasassa.
– Kuka lähtee mantteliksi?
– Yksi kuusi seitsemän.
– Työjohtaja Puhakka Arielissa.
Auto Nokalle lähtee huoltorakennuksen edestä.
Supinaa jätkämeressä:
– Se on aplarikeikka.
– Mauri – saatana – pomona.
Pöydissä funtsataan,
monta kippoa kelluu kaijassa
Nokalla ja Sompassa.
Uudet numerot ja niiden miehet
roudataan kinuskiin, norskiin, sakemanniin ja polakkiin,
ruumaan, stogenvaunuun, kentälle tai makasiiniin.
Puretaan hedelmiä, kappalekamaa,
rautaa ja koneita kapitalisteille.
Lastataan puuta, massapaaluja ja paprurullaa
tuomaan fyrkkaa Suomen vientimonopoleille.
Satamajätkällä liksa on
duunin laadusta ja määrästä
riippumaton.
Se jää reilusti alle
teollisuuden keskiansion.
Matti Laitinen
Stadissa v. 1975
