Tyyne asui vuokrayksiössä Hesarin ja Kirstinkadun kulmassa oluthuoneen yläpuolella. Aikaisemmin samassa talossa oli toiminut Carita-baari, jossa hän oli käynyt työvuosinaan liksapäivisin popsimassa wienerleikkeen. Herättyään aamulla aikaisin Tyyne oli imuroinut ja pessyt asuntonsa lattian. Radiossa pastori Kai Sadinmaa oli saarnannut: ”Me papit leijumme keinotekoisissa teologisissa sfääreissä ilman kosketusta ihmisten arkiseen elämään, hätään ja kärsimykseen samalla kun diakonit, nämä kirkon raskaan sarjan duunarit, tuntevat hiussuortuviaan myöten yhteiskunnan hylkäämien ihmisten todellisuuden.”
Tämä oli erikoinen, odotettu päivä Tyynelle. Oma poika oli tulossa kylään.
Kodikkaasti sisustetun kämpän lattiaa peitti persialainen matto sekä kaksi nojatuolia ja niiden välissä oleva lasilevypöytä. Ikkunalaudalla ja amppeleissa kukoistivat hyvin hoidetut huonekasvit. Nurkassa törrötti isoruutuinen älytelkkari. Snadin kirjahyllyn päälle oli sijoitettu kolme fotoa omasta kundista: kastajaiset, ripari ja ammis. Tyyne istui keittiönurkkauksessa ja maksoi laskujaan verkkopankin kautta. Poika oli hommannut koneen ja opettanut hänelle sen peruskäytön. Pieni eläke riitti jotenkin asumistuen turvin elämiseen. Kasin spora kolisteli aurinkoisella Hesarilla kohti Sörkkää.
Tyyne oli puurtanut 38 vuotta siivoojana Hesarin Urtsissa. Raajojen nivelissä oli kulumia. Niitä kolotti. Entinen duunipaikka sijaitsi edelleen Brakun kentän vieressä. Hän oli jynssännyt palloiluhallin lattiaa ja puhdistanut sen katsomon penkkejä ja veskejä lähes koko duuniuransa ajan. Toisinaan hän oli ollut myös ekstraamassa alakerran keila- ja uimahallissa. Ajat olivat muuttuneet. Ryhmäteatteri oli muuttanut Kino Helsingin tiloihin. Elannon tilalle oli tullut R-kioski. OG:n kuppilakin oli vaihtanut omistajaa.
Kerran yhtenä viikonloppuna kauan sitten Tyyne oli skodannut Olympiagrillistä yhden maakuntatason brotarin. Hän oli raahannut niskanvääntäjän jatkoille asunnolleen. Tämä oli selättänyt hänet hellästi ristivyöllä olkkarin matolle. Aamulla kukkakaalikorva oli mennyt matkoihinsa, koska painiskabat jatkuivat. Sen oli ehdittävä toisen päivän punnitukseen. Ottelu oli päättynyt myöhemmin raskauteen. Tyyne ei ollut moksiskaan. Kundit olivat vain käyttöä varten.
Ovikello kilahti. Tyyne avasi oven. Poika astui valmiiseen pöytään. Hän oli pukeutunut siniseen, piukkaan pikkutakkiin, vaaleaan kauluspaitaan ja farkkuihin. Jaloissaan hänellä olivat italialaiset kävelykengät. Kundin knuuba oli kynitty sivuilta kuin Bordurian salaisen palvelun Zturpon eversti Sponzilla.
– Mitäs sulle kuuluu Pertti?
– Mutsi, mä oon päässy palkkatuella duuniin aulaisännäksi Virastotaloon.
– Johan oli aikaki. Vaksien nimi vaan kaunistuu, mutta liksa pysyy yhtä huonona. Kuis sun perhees jakselee?
– En mä oikein tiedä, kun Marika on duunannut mut lähestymiskieltoon.
– Sähän alat muistuttaa isääs.
– Kuinka niin?
– Siitäkään ei ollut isäksi. Se oli enemmänkin panomies – Sysmän siittokone. Mä taidan tuntea sun kakrus paremmin kuin sinä. Niina käy mun luona joka keskiviikko.
– Mutsi voisit sä vipata mulle huntin? Saat sen takaisin ensi viikolla, ennen kuin huomaatkaan.
– Kunhan et tuhlaa sitä viinaan ja lunttuihin.
– En tietenkään mutsi. Miksi sä mua oikein luulet? Mähän olen ollut jo kuivilla kuukauden.
– Ainokaiseltaan on vaikea kieltää mitään, tuumi Tyyne, kun ojensi pojalleen satasen.
Teksti ja kuva : Matti Laitinen
12.7.2019