Arvokas vanhuus?
Suomessa olemme ulkoistaneet eräitä perheiden perusasioita:
lapset syntyvät sairaaloissa, heitä hoidetaan päiväkodissa sillä aikaa kun vanhemmat käyvät työssä (jotkut vievät lapset päiväkotiin vaikkeivät kävisikään työssä). Kun lapsi kasvaa, on hän koulussa ja sen jälkeen iltapäiväkerhossa. Lasten hoito on hyvin säänneltyä: yhtä hoitajaa kohti saa olla enintään 4 alle 3-vuotiasta lasta ja yli 3-vuotiaita 7 yhtä hoitajaa kohti.
Lapsen kasvettua aikuiseksi hän yleensä pärjää itsenäisesti kunnes tulee vanhaksi ja toimintakyky laskee. Ensin yhteiskunnan katse kääntyy usein samanikäiseen puolisoon, jonka toimintakyky saattaa myös olla laskenut, ihanteena pidetään kuitenkin että ihminen olisi kotonaan mahdollisimman pitkään. Tueksi tulee kotihoidontuki ja kotisairaanhoito. Olen nähnyt miten 50-kiloinen, kahdeksankymppinen nainen yrittää hoitaa pyörätuolissa istuvaa miestään, joka painaa yli 80 kiloa. Kummallakin muistiongelmia. Yhteiskunta maksaa muutaman roposen tälle omaishoitajalle.
Sitten on vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai nämä asuvat niin kaukana etteivät pysty huolehtimaan hänestä. Tällainen vanhus on kokonaan kotihoidon varassa. Hoitosuunnitelmaan merkitään että kotihoitaja käy esimerkiksi 4 kertaa päivässä. Kotihoitajia ei vain ole niin paljoa että hoitosuunnitelmat toteutuisivat. Työntekijä tekee parhaansa minuuttiaikataulun kanssa, hänelle on varattu 15 minuuttia / asiakas käyntiaikaa. Tuossa ajassa pitäisi pystyä hoitamaan lääkitykset, liikuntakyvyttömän potilaan nosto sängystä tuoliin, vessatukset, aamiaiset, lääkkeidenotot… lista jatkuu melkein loputtomiin. Kiire painaa päälle ja virheiden välttäminen on oikeastaan ihme. Joskus työntekijä sairastuu eikä hänelle saa tuuraajaa.
Liikuntakyvytön vanhus jää makaamaan sänkyyn likaisissa vaipoissaan. Hän ei saa hoito-ohjelmansa mukaisia lääkkeitä, ei ruokaa, ei juomaa. Tänään juuri sain tietää yhdestä vanhuksesta joka oli verenohennuslääkityksellä. Vanhus istui tuolissaan, jaloissa olevat haavat olivat vuotaneet pesuvatiin ja hän oli kuollut tuohon verenvuotoon. Hoitajat eivät olleet käyneet kahteen päivään. Syitä oli tietenkin monia mutta tässä oli kyseessä ihmishenki. Toinen vanhus, josta kuulin, oli tehnyt itsemurhan. Hän oli sinnitellyt kotonaan, kotihoidon varassa. Joskus hoitaja tuli, joskus ei. Hoitajat vaihtuivat aina, sama hoitaja ei montaa kertaa käynyt. Lääkitykset ja kaikkein näkyvimmät oireet kirjattiin hoitovihkoon. Tämä vanhus joutui silloin tällöin makaamaan märissä vaipoissaan sängyssä useita päiviä kun kotihoito ei ehtinyt käymään.
Sitten joskus vanhus ”pääsee” hoitolaitokseen. Näissä hoitolaitoksissa asuu useimmiten niitä kaikkein huonokuntoisimpia vanhuksia. Heillä on muistiongelmia, he ovat koko ajan hukassa, monet eivät enää itse kykene syömään. Neljällä hoitajalla saattaa päivävuorossa olla 30 autettavassa kunnossa olevaa vanhusta vastuullaan. On ilmiselvää ettei siinä ehditä tekemään kaikkea eikä varsinkaan seurustelemaan saati ulkoilemaan. Öisin saattaa yhdellä yöhoitajalla olla vastuullaan yli 60 ihmistä, joista jotkut ovat väkivaltaisia. Jos olet yhdessä huoneessa rauhoittelemassa raivokohtauksen saanutta dementikkoa, toisessa huoneessa saattaa samanmoinen kuristaa sen huoneen asukkaan.
Hoitajat turtuvat tilanteeseen, eivät näe enää potilaita ihmisinä. Kiire ja stressi vaikuttavat myös hoitajiin. Juuri äskettäin irtisanottiin kaksi hoitajaa kun olivat pahoinpidelleet asiakkaita. Tässäkin varmaan on ollut takana kiire ja sen myötä syntynyt suuttumus kun vanhus ei ole pystynyt toimimaan niin nopeasti. On inhimillistä että silloin otteet kovenevat. Pahoinpitelyn rajaa ei kuitenkaan saisi ylittää.
Vanhukset on säilötty joko omiin koteihinsa omaishoitajiensa varaan tai näihin hoivakoteihin tai vanhainkoteihin. He ovat poissa silmistä ja poissa mielistä, halutaan uskoa että heillä on kaikki hyvin. He maksavat hoidostaan kalliin hinnan: 85 % heidän eläkkeestään menee hoitomaksuun. Useimmille jää kuukaudessa 105 euroa josta pitää maksaa omat lääkkeet, hygieniatuotteet (hammastahna, hammasharja, nenäliinat….) ja omat vaatteet.
Minua pelottaa. Pelkään sitä kun olen noiden palvelujen tarpeessa. Minulla on tunne että silloin viimeistään ihmisyyteni viedään ja minusta tulee ”paketti”, joka halutaan mahdollisimman pian pois käsistä. Tällä tarkoitan sitä että yhteiskunta haluaa eroon tästä kustannuserästä. En halua maata kotonani odottamassa partiota, jonka piti tulla jo kaksi päivää sitten ja jonka oli sovittu käyvän neljä kertaa päivässä. En halua olla liikuntakyvyttömänä vanhainkodissa, huoneessa jonka avoimesta ovesta saattaa milloin tahansa tulla sisälle toinen potilas, joka ei tiedä mitä tekee ja on väkivaltainen.
Vanhusten inhimillisestä hoidosta on tehty kansalaisaloite. Kun siihen saadaan 50 000 allekirjoitusta, on eduskunnan otettava asia käsittelyyn. Kunpa tuo allekirjoitusmäärä saataisiin täyteen! Olisi edes jotain toivoa.
Kansalaisaloitteen löydät täältä: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1672
Taina
