Hedari | pääkirjoitus

Talvinen stoori
Joskus jonain vuonna kesäisenä hellepäivänä näitäkin hetkiä muistellaan. Ehkä ei nauraen, mutta
epäuskoisesti päivitellen, ajatella! Sellaista se oli. Korona jylläsi, lunta oli stadissakin yli polveen ja kinokset
miehen korkuisia. Koirakin melkein katosi, kun paineli sukkulana lumen alla puistossa. Jotenkin näin se vois
mennä. Mutta ei vielä. Ollaan tässä ja nyt. Odotellaan. Se on kylläkin ikäkysymys. Mitä enemmän
vuosirenkaita, sitä vakavammin iskee tauti ja todellisuus. Nyt voi kuitenkin sanoa, ettei niin suurta pahaa,
ettei jotain hyvääkin. Jengi kuntoilee, retkeilee luonnossa ja mökkeilee vaikka etätöitä tehden. Yritetään
hankkia vapautta, liikkumatilaa ja lupaa hengittää raitista ilmaa maskitta. Monelle on kotimaan koko kuva
tullut tutummaks, vaikka aluksi tuli landelta terveisiä, että älkää sieltä tautipesästä tänne tulko. Onneks ei
ole pakko! Stadillahan on jo nyt monia ulkoilumestoja lähialueilla ja lisäks on toteutettu jengiltä kerättyjä
omia ehdotuksia ulkoilun ja liikkumisen edistämiseksi. Mahiksia liikkumiseen on paljon ja pitää ollakin.
Silloin muinoin, kun me muutettiin tänne kauas Laruun, oltiin ihanku maalla. Talvella latu alko suoraan
ikkunan alta ja siitä se jatkui rantaan ja jäälle. Ensimmäiset skimbat oli yleensä sellaiset hikilaudat, joiden
kärjet suoristuivat ja katkesivat helposti johonkin skrubuun tai stenuun. Aika monissa olikin peltipalalla
taiteiltu kärkiliitos. Hiihtokauden alkajaisiksi pohjat oli tervattava jos ne oli jyystetty edellistalvena paljaalle
puulle. Sit niihin hangattiin kynttilää tai oikeeta skimbavoidetta, jos oli. Lopuks vasta rotanloukut kiinni ja
menoks. Rantsusta skimbattiin ensin Lemissaareen ja sitten lahden yli Mustikseen tai Seurikseen. Länärin
rakentamisen jälkeen reitti muuttui. Sattuneesta syystä merenjäällä hiihtävä saarelainen ei koskaan tullut
sinuiksi mäkien kanssa. Kundit kyllä hyppäsivät jopa Larun hyndasta sen valmistuttua. Se oli hurjannäköistä
ja vaarallista, koska alastulo näytti loppuvan kesken. Keväisin me gimmat hiihdettiin Kassarinrantsussa
etelää ja aurinkoa kohti hitaasti ja sit takaisin ihan hemmetinkyytiä ja sama uudestaan. Kun se ei enää
hodettanu niin istuttiin rantakivelle, otettiin alumiiniset kinkkkupaperit esiin ja lyysattiin niillä nassua
rusketuksen toivossa.
Nyt on taas vanha kunnon talvi, vaikka toiset ajat! Auringossa paahtuminen on vaarallista ja meikäläiseltä
kiellettyä, suksetkin jääneet jossain muutossa matkan varrelle. Sitä paitsi viime talvina täällä stadissa ei ole
ollut lunta eikä jäätä millä hiihtää. Mutta nyt on. On myös kaikenlaista härpäkettä, joilla ottaa ilo irti tästä
omituisesta ilmiöstä. On skrinnareita, lumitsengoja ja skimboja pertsaan ja luisteluun ja joka lähtöön. Stadi
kunnostikin latuja heti kun alkoi olla niin kylmää, että siirtolumi pysy maassa. Nyt pääkaupunkiseudulla
kiertelee monen sadan kilometrin pituudelta huollettuja latuja skimbaajille ja erikseen myös dogin kanssa
liikkujille. Kandee tsiigata stadin ulkoliikunta.fi sivuilta kartta ja tiedot. Jos on tarvetta välinehuoltoon niin
Paloheinästä löytyy Suomen ladun
toimipiste.
Mutta ihan jokainen joutuu käyttämään myös klabbejaan. Katujen, jalkakäytävien, puistojen ja polkujen
auraukseen stadi noudattaa omaa kolmiportaista kiireellisyysluokitustaan, joka löytyy netistä Helsingin
kaupunki/ katujen kunnossapito. Stadi on kyllä muistamassa erityisesti myös meitä, joiden kulku on vähän
hitaammin kiiruhtavaa. Nyt helmikuun alussa avattiin haettavaks 550.000 euron avustusraha ikääntyneen
väen liikkumisharrastuksen edistämiseen. Toivotaan että alan järjestöt huomaa hakea koska aikaa on vain
26.2. saakka.
Näillä mennään ja pysytellään terveinä!
SoileTammisto