Hedari | pääkirjoitus

Tää on tätä
Illat on pimentyny ja päivä kutistunu molemmista päistään.
Värikäs syksyn kahisevien lehtien aika on just nyt. Ei
valittamista vaikka tuuli ulvoo ja meri näyttää hurjuutensa
meille stadilaisille rannoilla kuikuilijoille, se on yks stadin
peruselementtejä. Tässä koronakeskeisessä ajassa, josta
toivottavasti ei tule uus normaali, se entinen luonnon
vuodenkulku etenee ja toimii. Koulut alko syksyllä niinku
ennenki ja skidien on hiffattava miten se sillon menikään. On
siis herättävä aamulla oikeesti pari tuntia ennen sitä
kesänormia ja sit läksyt, just ne joita ope ei koskaan antanu,
olis tehtävä. Siis what!
Vaarit ja mummot ja ukit ja mummit saa koronan vähän
laannuttua nähdä taas kultalapsensa eli ne, ihanat, joita ei
itse tarvinnu kasvattaa ja joita voi vähän hemmotella jos niin
haluaa. Ja haluahan ne yleensä.
Skidien vanhemmat sen sijaan huokaa helpotuksesta kun
nää samaiset olennot irtoavat kotoa kouluun ja jättävät
himassa etänä duuniaan puurtavat vanhempansa rauhaan.
Sitten muutaman tunnin kuluttua aktiivityö katkeaa oven
kolahtaessa ja repun lentäessä eteisen nurkkaan. Samantien
alkaa julmettu Fortniten pelaaminen ja huuto kun raskaan
koulutyön jälkeen on ansaittu sotahuvi alkamassa. Miks
muuten niiden pitää huutaa ihan täysillä vaikka toinen on
siellä kotonaan myös luurit päässä ja tulee varmaan kuuroks.
Se että jälkikasvu pelaa, harrastaa kavereiden kanssa ja
kulkee siinä keskivertovaltavirrassa on useimmille itsestään
selvyys. Jotkut porukasta kuitenkin syystä tai toisesta joutuu
hampaisiin, kiusatuiksi ja jää ilman kavereita, joka on vakava
ongelma. Siksipä sitä on pakko yrittää sulautua jengiin,
mennä mukaan siihen massaan, jossa sanotaan tyhmyyden
tiivistyvän, eli en minä, mutta ne muut. Täähän ei siis ole
vain junnujen juttu, ei gimmojen tai kundien, koskee kaikkia.
Sen näkee tässä korona-ajassa, jotkut tottelee maskiohjeita
ja suojautumissääntöjä kiltisti, jotkut uhittelee rättejä en
naamalle laita-tyyliin. Mutta nyt on vaan käymässä niin, että
me ineen aluksi turvasäilöön komennetut ollaan aika hyvin
opittu nää koronatemput, mutta jangsterit viis veisaa
varotuksista. Nyt tartuntoja levittää ne, jotka elämänkevään
huumassa nauttii paitsi toisistaan ja tietysti
kuolemattomuuden tunteesta. Ne on siks pahimpii
taudinkantajii. Vaarana itselleen ja muille.
Kyllähän se tiedetään että sana kuuluu, muttei tehoo. Onks
kaikki opittava kokemuksen kautta? Toivottavasti ei, joskus
olis pakko totella.
Soile Tammisto