– Sä oot hankkinu kuntofillarin, onks sun kuntos kohentunu?
– Se on kyllä ollu enemmänki paikallaan polkemist.
Snadina kundina mull ei ollu fillarii, mä sain sen vast ku menin Käpiksen skoleen. Vanhastakaupungista Annalan puutarhast oli Käpikseen kuus kilsaa, talvella mä skimbasin ja kesällä dallasin. Fillarin mä sain joskus 12-vuotiaana.
Ku pääsin stuiduks niin faija osti mulle fiuden, käytetyn Pobedan. Mä olin siit tosi ylpee ja sillä mä skujasin joka ilta Puistolaan Sadun luo jonka kans me styylattii. Mun eka buli lovestory.
Pobeda oli mulla myös ruodikses Hyryläs messis. Kokelasaikana alokkaat liftas mun kyytiin Stadiin – yks Kolarin Pavekin joka oli lähteny puntikselle. Ku siit tuli buli K-kauppias se muisti aina mut reduna kundina.
Yli kakskyt vuotta ehti shingraa enenku mä innostuin fillaroinnista. Se oli seiskytluvun puolivälissä. Me budjattii Kulikses sillan kupees ja meidän vihanneslafka oli Sörkas sillan toises endas. Mä funsin et noin pari kilsaa per sivu teki yhteensä neljä kilsaa – just sopiva aamulenkki duuniin ja illalla himaan. Siitä vaan kuntoilemaan!
Otto Brandtin fillarikauppa lopetti Etelärannas ja mainosti lehdes Peugeot-merkkisii fillareit ulosheittohintaan. Mä tarrasin syöttiin ja slumppasin upeen, vähän niinku kilpafillarin näköisen metallinvihreen, kapeesatulaisen menopelin pässinsarvitankoineen. Et saisin roudattuu fillarin vek handelist mä pyysin mun firman kuskii tsöraa mut Etelärantaan ja mä sit sompaan duuniin.
Mä lähdin Etelärannast polkee – siihen aikaan ei viel ollu fillariteitä – Peugeotin kapeet renkaat oli kivikovat ja mukulakivetykses ne täristi mun handuja ja koko kroppaa. Mä skujasin ku horkas. Kapee, kova kilpasatula oli ihan päin /c:ttä ja se hiers pakaroita ohuiden shortsien läpi. Mua rupes kaduttaa koko fillarin hankinta ennenku mä olin ehtiny edes Espalle, jossa siihe aikaa oli myös mukulakivet. Mä stondasin Kluuvikadun risteykses ja viereen stoppas buli rekka jonka kuski avas ikkunan ja huus yläilmoist:
”POIKA SÄ TAPAT ITTES! ”
Mä studasin entist enemmän ja skujasin sivukatuja myöten Sörkkaan. Ku pääsin duuniin mä parkkeerasin fillarin pihalle ja suurinpiirtein konttasin toimistoon. Persukset oli klesat, handut ja koko kroppa tutinast hellät. Illalla mä pyysiin jangstereita föraa fillarin Kulikseen, itse tsörasin fiudella tyyny peffan alla.
Toipuminen kesti viikon ja mä päätin et mulle riitti toi liikuntamuoto. Fillarin otti mun vanhempi kundi Kimi käyttöönsä ja roudas sillä monta vuotta. Olihan se laatupyörä.
Stadiin on byggattu fillariteitä about 2000 kilsaa ja nyat cityfillari on tehny liikkumisen iisimmäks. Karsee muisto estää mua vieläki edes funtsimast fillaril tsöraamista.
Jos ei fiudella pääse nii dösä tai skuru kyllä föraa.
Lasse Liemola