Meitsihän on aina ollu skäfästi kyyninen kundi. Jo snadina hiffasin tän, et tää elo ei oiskaan aina ihan redii. Bulimmat kundit kuiteski opetti, et kantsuu pitää turpa rullalla ja rulla fikassa ja braisaa sokeeta ja kuuroo, ku joku, vaik tsilari utelis syyllisii, johki fittiin duuniin pitskulla.
Sit vanhemmiten, toi elo kyl starttas tasaantuu ja oppi tsiigaan juitsuja iisimmin. Kans hiffas, et mikä on feeluu ja mikä södee. Ja mihkä voi ja kantsuuki luottaa.
Vaik tää, et jengi on varmalla joutunu usen flaidaan jonkun bilikan, prätkän, mopon tai fillarin, niin ja tietsikan kera. Aina jotain snadii remppaa. Juitsut fiksataan ja eiku taas jotain nyyaa vikaa. Hermo menee, ku toi luotto näihin vehkeisiin, häippäsee.
Mut ainaski meitsi, nyt treenaa lyftaa glooriaan, yhen liian snadii rispektii nauttineen härvelin. Ton himapitskun luotettavan raatajan, tän ruohonleikkurin. Tää meidän landen luotto-orja, ei vingu mitään spesiaalii huoltoo tai trimmausta tai paijaamista. Tää masina staijaa galsat talvet litskussa landella. Samat öljyt ja samat säädöt vuodesta toiseen. Toistakymmentä vuotta.
Keväällä, tää ressukka kaivetaan sit esiin ja funtsigaa nyt, eka nykäys starttinartsasta ja aina häpi hörähdys. Sit ujosti starttaa venttiilit skulaan ja mäntä tuuppaa styrkkaa mottiin. Sit tää uskollinen vehje, nielee ruohoo ja stebarit vaan flygaa, ku toi maasto ei oo landella, mitään golfkentsuu.
Sit vielä yks meitsin elon luottojuitsuja. Tää kaurapuuro. Tää mun skidielon stydi aamusafka, on varmalla se tärkein pointti, et mulla vieläki, tää vanha kroppa jaksaa skulaa.
Jaakko Koroma