Wikipedia_Judge_Bone hande Nurmio
Artikkelisarja, jossa etsitään makua elämään – ja elämänmakuisia kohtaamisia.
Toimittajana kirjailija Henriette Sola
HANDE JA LIISA ROMANTIIKAN IHMEMAASSA
Hoikka pariskunta, kummatkin hillityn tyylikkäitä ja pitkiä; herra harmaapartainen, daamilla on komeat tummat hiukset ja klassiset kasvonpiirteet. He asettuvat aloilleen pieneen kahvilan nurkkaan yhdessä Henrieten kanssa. Teekupit kilisevät ja sokeripalojen paperit rapisevat – kaikilla on kiire saada lämmintä juotavaa kirpakan kävelyretken jälkeen. ”Sullakin on vähän ääni maassa”, sanoo nainen huolehtivasti katsoen mieheen ja esittäytyy sitten Henrieten mikrofoniin: ”Mä oon Liisa.” ”Folk-Liisa, näillä näkymin” lisää viereen istunut mies naurahtaen. . ”Niin”, nyökkää Liisa ja katsoo taas miestä lämpimästi, melkein huomaamattomasti hymyillen. Tässä he nyt ovat. Keskustelu keskittyy alkuun musiikin tekemisen pohdintaan, mutta liekö sattumaa, että sisällöt tuntuvat avaavan näköalan myös siihen tapaan, jolla pariskunta elää yhteistä elämäänsä. ”Kaadan sullekin…” jatkaa mies jakaen kannusta höyryävää teetä. ”Me Liisan kanssa harrastettiin folk-musiikkia jo silloin kun se tuli muotiin 60-luvulla, siitähän on vierähtänyt muutama vuosi. – Mua sanotaan Handeksi kaveripiireissä, levyjen kansissa lukee Tuomari Nurmio tai joku semmonen. – Judge Bone, lisää Liisa. Hande: Judge Bone on englanninkielinen alter ego. Handeks mua sanotaan ja se on tässäkin yhteydessä ehkä mukavinta, sovitaan näin. Nyt ei varmaan lukijalle ole enää epäselvää keiden seurassa ollaan. Henriette aloittaa keskustelun: Olette hyvin harvinainen ilmiö, oikea muusikkopariskunta, joka laulaa yhdessä oikeasta rakkaudesta – teidän omastanne. Hande: Voihan niin sanoa. Se on aika luontevaa meille tää soittohomma ja se on osa meidän arkipäivää. Me voidaan himassa soitella silloin kun sille päälle satutaan. Se tekee sen erilaiseks verrattuna kaikkiin musiikkiprojekteihin – mitä mullakin on erilaisia ollut ja on edelleen. Yleensähän mennään johonkin studioihin ja ajetaan treenikämpille. Me taas voidaan yhdessä
himassa soitella musaa. Ja nää rakkauslaulut on luonteva aihepiiri, koska asia on aito. Henriette: Se on teidän omaa todellisuuttanne? Hande: Kyllä se on meidän omaakin todellisuutta. Tottakai musiikissa aina on osa fiktiivistä, se ei ole mitään sellaista raportointia, mutta se asian ydin on aito. Henriette: Ja tämä, mitä te ootte tavoitelleet tässä yhteisessä levyssänne ”Ihmemaa” on sellaista vanhaa tai paremminkin ikiaikaista tyyliä, miten musiikkia soitettiin toinen toistensa iloksi. Se oli musiikin idea, näin ihmiset on aina viihdyttäneet toisiaan. Liisa: Tää on mun musiikin harrastuksessa ollut ihan keskeinen ihanne. Henriette: Te ootte tituleeranneet tätä keittiömusiikiksi luomumetodilla, urbaania sähkö-folkia. Hande: Joo, me soitettiin ne purkkiin yhden kaverin kotistudiossa. Me soitettiin kitarat ja hiljainen demolaulu ensin kertaheitolla sinne. Joitakin biisejä soitettiin kaks kertaa, joitakin yhden kerran ja sen jälkeen vedettiin ne lopulliset laulut päälle, että ne ei ois vuotaneet sinne kitaramikkeihin. Eli se on tehty niin luonnollisella metodilla kuin se kannattaa tehdä ja niin halvalla kuin se on mahdollista. Päällesoittoja ei oo ollenkaan; ne kitarariffit mitä siihen sattui tulemaan, on niitä, mitä siihen sillä kertaa tuli. Ei ne yleensä koskaan oo samanlaisia kahta kertaa. Henriette: Aitoon vanhanajan tyyliin. Milloin olikaan tällainen tyyli tehdä äänityksiä? Hande: No esimerkiksi, näitä vanhoja bluesartisteja kun äänitettiin Amerikoissa, kuuluisa Alan Lomax niitä äänitti kongressin kirjastolle aikoinaan 1930- ja 40-luvulla. Hänellä oli mukana autossa oleva tallennusvempain, joka oli siihen aikaan aika paljon isompi kuin nykyään; se oli auton peräkontissa. Hän veti johonkin huoneeseen sen yhden mikrofonin ja sitten Muddy Walters ja Robert Johnsson vetivät sen biisin kerralla tai kaks kertaa. Siinäkin oli hauska, että se toinen versio saattoi olla aika erilainen, saattoi olla eri sanojakin. Mutta se on se luomumenetelmä, että se tapahtui siinä ja nyt ja se on se ainut hetki. Se on silleen erilaista verrattuna siihen kun rakennetaan studiossa kerros kerrokselta ikäänkuin tuotetta. Tässä menetelmässä on se itseilmaisu puhtaimmillaan. On kiva samantyyppisesti tehdä, tallentaa se hetki. Henriette: Nää kappaleet tällä teidän Ihmemaassa-levyllä, kaikki 12 raitaa on jo aiemmin Tuomari Nurmion levyttämiä. Hande: Joo, pitää paikkansa. Voin omasta puolestani sanoa, että mulla ei oo koskaan ollut haluakaan siihen, että yrittäisin toistaa jossain studiossa tehtyä versiota keikoilla niinkuin sillä lailla, että se olisi mahdollisimman lähellä sitä. Ne studiossakin tehdyt jutut on sen hetken asioita ja mä oon just tässä puhunut jauhamismenetelmästä, joka on sellainen, että kierrät sitä tahkoa niin kauan että se asettuu siihen uomaansa se kappale. Ettei yritä kopioda sitä mistään, vaan hakee sille uuden… ja monet niistä vasta silloin löytää sen oikean muotonsa tai paremman, oikean elämän.
Henriette: Duo Tuomari Nurmio ja Folk-Liisa, levyä kuunnellessa ei jää epäselväksi, että teidän yhteensoittonne todella svengaa! Liisa: Se Handen oivallus, että työnjako olisi hyvä, jos mä soitan tällasta rullaavaa poiminta-komppia ja hän voi päälle tehdä riffejä ja soittaa vähän enemmän soolokitaristin tyyppisesti, kun hänen ei tarvitse ylläpitää sitä komppia koko ajan. Kun tää keksittiin, niin oli helppo tällä metodilla löytää se sopiva säestys melkein joka kappaleeseen. Mä tykkään tällasista folkissa ilmenevistä toistuvista poimintakuvioista, jotka ikäänkuin vie sitä tarinaa eteenpäin. Mä oon aina tykännyt niistä ja koettanut kopioida niitä kaikkien idoleitteni levyiltä. Hande: Niin semmoinen näppäilykuvio, joka ylläpitää ryhtiä siinä… Liisa: Joo, se vie sitä tarinaa eeteenpäin. Ja toisaalta se on sitten erilainen kuin se rokkiriffi, josta mä tykkään taas Handen soitossa, jota mä en osaa tehdä. Haluaisin oppia sen tietenkin. ”Ja tosta laulusta…” jatkaa taas Hande, jonka Liisa jo innostuttuaan keskeyttää: Niin, stemmalaulu. Sekin tuli aika luontevasti. Hande nyt yleensä laulaa sooloa ja mä oon yrittänyt sinne ihan spontaanisti keksiä stemmoja. Mitään nuotinnoksia tai teoreettisia kaavoja, millä se stemma ois haettu, ei ole ollenkaan käytetty. Hande: Se on luomumenetelmä. Liisa: Mä oon laulanut kuorossa. Mä oon altto ja se aina menee siihen että altot laulaa jotain muuta kuin melodiaa niinkuin kuoroissa. Henriette: Tässä on levyllä sellaisia kappaleita kuin ”Rakkauden voima”, josta te teitte sitten sinkunkin. Mutta tää on jo vuonna 1986 ollut Handen levyllä. Hande: Tosiaan, näin se oli, -86 se eka versio tehtiin. Jotkut kappaleet on lähempänä aikaisempia versioita, jotkut hyvinkin erilaisia. Mä oon muissakin yhteyksissä tehnyt uusia versioita vanhoista lauluista. Musta on luontevaa tehdä niitä uudelleen, jos ne sopii johonkin settiin, kokonaisuuteen. Nyt ei tarvitsis kovin kaukaa hakea, jos ajattelee kuuluisia kuvataiteilijoita, ne tekee kymmeniäkin versioita samasta aiheesta. Jotkut aiheet sillä lailla pyörii mielessä ja ne saa uusia piirteitä. Joskus voi käydä niin, että uusi versio ei oo niin hyvä, kun sitä kuuntelee vaikka vuoden kuluttua. Joskus on niin, että se on parempi ja vasta sitten tuntuu siltä, että se on oikealla tavalla totta se esitys. Silloinhan ne biisit vasta elää, että ne ei jää jonnekin vain pölyttymään. Henriette: Ei ole yhtä oikeaa tapaa esittää. Hande: Aina on jossain piireissä sellaisia fanaatikkoja, jotka sanoo, että mitään ei saa muuttaa. Se on parempi, että he kuuntelee sitten himassa levyjä. Liisa: Jotkut kappaleet tällä Ihmemaa-levyllä oli sellaisia, että niitä aiempia versioita Hande ei ollut koskaan esittänyt missään livenä. Me yritettiin tehdä niistä käyttökelpoisia, se oli yks
motiivi lähteä tähän mukaan. Sehän oli mulle aikamoinen kynnys lähteä tällaisen kokeneen artistin kanssa tekemään… Se oli yks motiivi, että saatiin niitä siitä arkistosta nostettua ehkä vähän uudella lähestymistavalla. Tällasia oli esim. nää ”Pieni Aurinko” ja ”Liisa”, jotka muuttuivat aika paljon projektin aikana. Hande: Tää on teemakokonaisuus. Mä oon muutenkin sellainen vanhan ajan ihminen, että albumi, jossa on yleisempi teema, kiinnostaa enemmän kuin pelkät yksittäiset biisit. Tottakai joku nousee esille, mutta tosiaan niiden asema vaihtelee, yhtäkkiä joku kappale, joka aikasemmin ei tuntunut olevan käyttökelpoinen, niin yhtäkkiä löytää sen. Nää rakkauslaulut on jääneet kokonaan pois mun normaalista repertuaarista ja tämän levyn teolla on ollut selvästi paikka tässä kokonaisuudessa. Me on oltu sellaisissa paikoissa kuin vaikka Tampereella TTT-klubilla ja Turussa Linnateatterissa, joissa porukat istuu kaikessa rauhassa ja keskittyy musaan. Keikat alkaa aikaisin. Sille on selvästi tarvetta ja siellä on pariskuntia, miehiä ja naisia on yhtä paljon. Liisa: Ja eri ikäisiä myös. Hande: Kyllä minunkin keikoilla on onneksi aika laaja ikähaitari. Näillä yhteiskeikoilla on paljon pariskuntia, jotka istuu pöydissä ja ottaa iisisti. Tälle on löytynyt oma yleisönsä. Henriette: Onkohan musiikissa ja ehkä muutenkin meidän kulttuurissa tullut jonkinlainen romantiikkavaje? Jospa te olette alkaneet sitä vaistonvaraisesti täyttämään ja ihmiset tulee sitä teiltä hakemaan, fiilistä omaan elämäänsä. Hande: Ihan ensiks tähän, tottakai nää mediat vaikuttaa… Ihmisillä on koko ajan kännykät, ne kattoo koko ajan sieltä tviittejä ja meilejä ja ties mitä. Niitä vaan tuijotetaan. Ehkä sekin aiheuttaa vieraantumista. . Liisa: Jos romantiikan kaipuulla tarkoitetaan, että ihmiset kaipaa läheisyyttä, niin sitten olen kyllä ihan samaa mieltä. Täällä on niin kova suorituspaine, että vaikka ois kuinka lahjakas ja älykäs, tossa on semmonen alue, että ihminen ei ehkä tavoita toista, ei osaa nätisti istua sohvalla ja vaan olla. Henriette: Voisko ihan kuvitella, että meillä on romantiikan taidot ruostuneet eli se mitä nuortenkin pitää oppia tullakseen onnelliseksi? Siinähän on aika paljon sellaista, mikä siirtyy kulttuurissa. Hande: Nuorillahan on aina tää juttu, että matkitaan sitä trendiä mikä on milloinkin voimassa. Tuntuu että koulussakin vois olla enemmän sellasta, mis opetetaan millälailla otetaan huomioon ihmisiä ja miten suhtaudutaan ihmisiin, omiin ennakkoluuloihin ja miten ilmaistaan itseään. Mähän kävin sellaista poikakoulua Kalliossa, missä nyrkit savessa pyörittiin välitunnit. Se oli silloin poikkeus. Tuntuu että tän tyyppinen kuvio on nyt levinnyt. Kaikki se miten puhutellaan muita, peruskohteliaisuus, millä lailla tullaan toimeen ihmisten kanssa yleensäkin, tuntuu olevan kateissa. Ja sitten loppujen lopuksi vanhemmatkin ihmiset alkaa matkia niitä nuoria, kuulee bussissakin, miten ne kiroilee kuin teinit siellä, opettelee huonoja tapoja omilta kakaroiltaan,
nauraa Hande. Henriette: Eli tyly tyyli näyttää olevan ok. Hande: Kalliossa se on ollut vanhaa perinteistä tyyliä, mutta nyt se on levinnyt ympäri seurapiirejä, ei enää vain kalliolaiset katupojat ole sellaisia. Ja internetin jauhantapalstat ovat just yks osa sitä, missä käytöstavat rapistuu, että ei pystytä enää ollenkaan kommunikoimaan. Semmonen fiilinki tulee. Henriette:Ja se mistä se ihmisten keskinäinen kiva yhteisolo tulee? Jos sitä ei ole, niin mitä sitten enää on? Hande: Se aiheuttaa tietysti isoja ongelmia laajassa mittakaavassa. Henriette: Miten Liisa lääkärinä näkee tän asian? Liisa: Kyllä ihmisillä on hirveen suuri tarve löytää sielunkumppani. Missä nykypäivänä ois sellasia foorumeita ja tilanteita, joissa voi luontevasti kohdata? Tämmönen musisonti on yks, mutta ei kaikki ole muusikoita eikä kaikki musiikki palvele välttämättä sitä. Niin, siinähän on pohtimista. Henriette: Se on vaikeampaa varmaan aina ollut täällä ihan meidän ilmastonkin takia, jos verrataan Etelä-Eurooppaan, missä on hyvin sosiaalinen elämäntapa ja voidaan istua aina yötä myöten katukahvilassa. Mutta siellä on muutenkin paljon sellaista pitkää, vuosituhantista sosiaalista elämänviisautta, mikä nykypäiväna on alkanut kuihtua pois yhtä lailla Etelä-Euroopassa kuin meilläkin. Hande: Se voi olla näissäkin asioissa, että tulee heiluriliike, vastaliike. On mahdollista, että ihmiset kyllästyy yliampumisiin ja tulee tarve palata sellasille miellyttävämmille poluille. Saattaa olla muoti-ilmiöitä, jotka tasottuu ajan mittaan. Henriette: Eikö se ole aina ollut niin, että romantiikka tulee muotiin kun sille on tarvetta? Liisa: Onko se koskaan ollut pois muodista? Mistä sitten tulee se tarve, että pitää näyttää niin kovaa ja että ei uskalla sanoa mitä ajattelee, on vain sellaista näennäiskeskustelua? Hande: Sun täytyy brändätä itses joka mestaan. Sä haet duunia, laitat itsestäs nettiin virtuaalikuvia, fotoshoppaat niitä. Ennenhän se oli ainoastaan pop-tähtien ja filmitähtien homma ja niilläkin oli agentit, jotka brändäs niitä. Nyt jokaikinen pikkuteinikin tekee itsestään haavekuvaa tonne nettiin. Ja asian tyly puoli on, että duunia on vaikeampi saada, kilpailu on kovempaa, tulevaisuus epävarmempaa. On pakkokin mennä itselle vastenmieliseen tyrkyttämiseen. Se on yks kans joka myrkyttää ehkä ilmapiiriä. Henriette: No tällasia on tullut vastaukseksi, kun kysytään miksei nuoret ryhdy romantiikkaan, uskalla ryhtyä ollenkaan: Moni kuvittelee, että ulkonäkö ei riitä siihen. Eiks tää oo aika järkyttävää? Joskus 70-80-90-luvulla kukaan ei ajatellut, että ulkonäkö ei riitä. Näin ei ajateltu
tai se oli erittäin harvinaista. Jokainen jolla on silmät päässä ja liikkuu ihmisten joukossa tajuaa, että erityistä ulkonäköä on vain osalla ihmisiä ja he löytävät toisensa. Muilla on normaali ulkonäkö ja jokaiselle löytyy sopivaa, näin ennen ajateltiin. Hande: Se on yks paine juuri näiden muiden joukossa, että joudut itseäsi brändäämään, yrität mahtua sellaiseen muottiin. Se on yks sairaus tässä ajassa, mikä haittaa todella paljon ihmisten elämää. Toivottavasti siitää päästään eroon, ettei olis sitä yhdenmukaisuuden, konformismin painetta. Se on kulttuuri-ilmiö, toivottavasti siinä tapahtuu muutos. Henriette: Palataan vielä musiikin romantiikkaan. Tässä ihmemaa-levyssä sävellykset ja sanoitukset useimmissa ovat Handen? Hande: Kyllä ne taitaa olla kaikki. Henriette: Tuossa muutama vuosi sitten, kun tapasin teitä, puhuttiin tällaisesta Handen esittämästä kappaleesta kuin ”Lemmenloruja”, jonka levytys on vuodelta 1995. Liisa: ”Something stupid” on englanninkielisenä biisin nimi… Henriette: …Jonka on esittänyt myös Frank Sinatra, sitten Robbie Williams Nicole Kidmanin kanssa. Silloin tavatessa sanoin, että tämähän on ehdottomasti Handen laji, tämä romantiikan esittäminen ja sanoin silloin ihan vilpittömästi, että tulkinta Handella on parempi kuin Sinatralla. Kuuntelin uudestaan nää kolme ja olen edelleenkin samaa mieltä, Handen tulkinta paras aivan ylivoimaisesti. Hande: Siitä oli aikaisempi suomennos, joka oli musta huono. Nää joskus on ihan sattumanvaraisia… jostain syystä se alkoi pyörimään päässä ja ajattelin, että pitää tehdä siihen paremmat sanat. Se on hauskaa, että se on toiminut susta noin hyvin. Se oli silloin aika kaukaa haettu suhteessa mun muuhun musaan, se tuntui olevan toisesta maailmasta. Liisa: Sehän on viihdekappale, jossa viihdesoinnutus, aika kaukana folkista, mutta saa sen folk-versionakin esitettyä. Hande: Sitähän voi soinnuttaa yksinkertaisemmin tai monimutkaisemmin, sen saa siihen samaa moodiin. Tää innostaa kyllä meitä esittämään sitä yhdessä. Henriette: Te olette olleet jo vuonna – 68 ensimmäisiä kertoja yhdessä musisoimassa, miltä tuntuu tämä kaari sieltä tähän päivään? Liisa: Mähän olin silloin vain Handen ihailija. Kyllä siinä oli jonkinlaista musisointia yhteisessä ystäväpiirissä. Silloin ei kukaan arvannut, että Handesta tulis ammattimuusikko, vaikka hänessä erottuikin sellaisia piirteitä soitannossa ja siinä tahtotilassa. Kyllähän tää on uljas ympyrän sulkeutuminen, jos näin voi sanoa. Hande: Musaskenehän on muuttunut tänä aikana valtavasti, mutta se on ihan toinen tarina.
Henriette: Ja siitä huolimatta ja sen vuoksi, palataan tähän ikiaikaiseen näkökulmaan: On näitä asioita, mitä ei ihmisiltä voida ottaa pois. Voidaan tehdä bisnestä musiikista, urheilusta, mistä tahansa, mutta ihmisellä on niihin kuitenkin luontainen oikeus ja harrastaa niitä ihan mitään keneltäkään kysymättä. Liisa: Musiikissa on se hyvä puoli, että tää ei ole sillälailla tekninen laji. Mehän aina pohditaan sitä että miksi joku instrumentalisti, vaikka on ihan huippukoulutettu, miksi ei hänen musiikkinsa kuitenkaan säväytä. Ja esim. kitaristeissa aina ihaillaan näitä vanhoja soittajia, ne soittaa vaan muutaman sävelen, mutta ne saa siihen ihan erilaisen hehkun. Hande: Siinä on vielä se ero, että urheilussa sun hyppysi mitataan, sun aikas mitataan kellolla, mutta musa on vapaata, jokainen saa tykätä mistä haluaa. Jonkun mielestä joku on paras, jonkun mielestä se on kokonaan joku muu. Kukaan ei voi määrätä sitä, jokainen saa pitää siitä, mistä pitää. Ja jokainen saa tehdä mitä haluaa, kaikella sillä on oma arvonsa. copyright: Henriette Sola LUKIJALLE: Liisan ja Handen levyn ”Ihmemaassa” kappaleita löytää soitettavaksi Tuomari Nurmion facebook-sivuilta. Mm. Rakkauden voima, Hunajainen kuu, Pieni aurinkoni, Ruusunen ja Lemmensairas.
Ja tsekatkaa ihmeessa Handen musiikkivideo ”Lemmenloruja” juutuubista. Se on upeasti tehty vanhaa rakkauselokuvaa hyödyntäen, mainio sekoitus ensitreffien jännitystä, huumoria ja romantiikkaa. Tätä soittaessa paatuneinkaan tosikko ei voi olla heltymättä romanttiseksi. ”Kun katsot mua ja hymyilet, sun parfyymisi tuoksu täyttää maailman…”
Lisätietoa artikkelin toittajasta ja hänen kirjoittamastaan humoristisesta romantiikka-romaanista Italialainen Nimipäiväkalenteri, joka kertoo matkasta omien tunteiden löytämiseen – ja vähän muidenkin: Henriette Sola, Facebook ja Instagram