On snadisti urpoo, ku luulis, et toi duunielo oiski förpii, ku nää eläkevuodet sit finaalissa starttas. Mut ei. Ainaski parina yönä viikossa vieläki, ku vetää koisii, niin taas meitsi luudaa itkukurkussa ja treenaa duunaa Usarii, Kauppalehtee tai Iltalehtee poseen. Tää riehuminen siks, ku joutu flaidaan aikataulusta, ton reklaamibyroon, toimituksen bulien taiteilijasielujen ja liian snadin miehityksen kera.
Nää meitsin duuniunet, ei kyl koskaan esitä mitään mun riemufestii ja sampanjalasien kilinää, noitten mun onnistumisten glooriaks. Aina jotain feeluu ja noitten mun duunin ihmissuhteiden savuavien raunioiden keskellä harhailuu. Sit, ku toi painokone starttaa suoltaan näitä aviiseja ja meitsi, hertta jyskyttäen väijyy, et mitä helvetin mokia, tääki ilta tsöraa taas mun kauhuks.
Tää meitsin duunin yks fitti juitsu oli se, et ku muiden ammattien mokat yleensä, jää staijaan tän duunimestan ineen, niin mun mokia voi skriinaa koko aviiseja lesaava Härmän jengi. Ei oo kliffaa, vai mitä?
Jaakko Koroma