Budjataan viiskerroksisessa punatiilihösessä Espoossa. Kloku seinällä, näytti iltaseitsemää, ku dörtsin klogu ujosti skulas. Olin just vetäny himatekstiilit ylle. Tsiigasin ovisilmästä, ku yleensä vaan nää läheisen valtakunnan salin matkasaarnaajat, duunaa tähän aikaan niitten pelastusreduja.
Ei oo nastaa lysnaa, ku nää hymyttömät, lopunajan toitottajat valistaa, tätä meitsin Sodoman finaaliii ja sen nasarettilaisen gomebakista, ku se starttaa dilkkaa hyvikset ja pahikset taivaan festiin tai tonne kiirastuleen.
Ku sit öpnasin kuiteski dörtsin hiffasin, et rabassa staijaski ekan kertsin hento, söde giltsi. Sen toisessa handussa oli punanen muovi keppo ja toisessa snadi, pikisilmänen parivuotias kiharapää jannu. Sit tää snadi typy, ilonen smaili sen feississä vaan uteli, jos voisitte londaa neljä desii vehnäjauhoo.
Snadi hämmennys. Tsöras mieleen mun skidiajan elo. Tölikässä, mun himaraban jengi useinki, joutu londaan naapurista sokruu, munia, hiivaa tai muuta loppunutta. Mutta, että nyt. Ei oo vuoskymmeniin enää tullu tällasta, outoo ylläripyyntöö. Ei kuulu enää tänajan elonstailiin. Ois joteski noloo lähestyy, täysin vierasta naapurii.
Pyysin tätä duuoo ineen. Siippa riensi tsögaan köökistä jauhoo. Treenasin starttaa vääntää skäfää smooltookki ja utelin, et ootte aika nyyaa jengii täällä, eiks jehna. Friidu et, budjattu pari kuukautta tän kera ja näytti vakavaa pikkupilttii. Sit vaiffi kiikutti tän kuttaperkkakipon typylle. Söde hymy ja moi.
Funtsigaa nyt, nasta ja ainutkertainen ylläritreffaus hösen tuntemattoman, rohkeen naapurin kera. Jäi helvetin nostalginen fiilari.
Teksti: Jaakko Koroma