Tsörasin viime lördiksenä Hagiksen tortsalle. Horjuin parkkikselt tsufekudjulle. Siäl ei tsitannu ketää tuttuu.
Mä slumppasin lihiksen ja tsufen ja dyykkasin ainoaan leediin pöytään. Mä kuikuilin et näkyiskö tortsan siidul ketää tuttuu. Mut ei. Sit vast mä hiffasin et joltain oli jääny pöydälle klassist kirjallisuutta. Pöydäl pötkötti ihan ehta Jerry Cotton-slämy. G-starbo Jerry Cotton on aina ollu mun feivori kirjallisuutta.
Jos mä oisin käyny bulimmin noit skolei, ni mä oisin varmaa väitelly itteni vaik filosofian tohtoriks aiheesta: ”FBI agentti Jerry Cottonin jännä elämä Bourbonviskin, nopeiden donnien, kuumien Jaguarien ja New Yorkin rikollisten maailmassa”. Mä rupesin leesaa sitä slämyy. Sen nimi oli ”Kostaja Sing Singistä”. Mä uppouduin Jerryn ja sen kaverin, Connecticutin Harpertsvilleläisen Phil Deckerin seikkailuihin niin stydisti, etten hiffannu muuta elämää mun ympärillä.
Paitsi kerran ku mä vendasin sivuu, lyftasin öögat slämystä ja hiffasin ku kudjulle dallas ihan kahvakuulan näkönen heppu. Se hoippu viereisen pöydän luo jossa tsittas pari äijää. Toisen lärvi muistutti vihikoiran lärvii. Sen posket flengaili velttoina molemmin puolin päätä ja sen kaikki kolme leukaa kamppaili mestast paidan kauluksella. Toinen karju oli buli ku puhelinkoppi ja handut oli ku puhelinluettelot. Sillä oli tosi siisti fleda, semmonen ”aurinkopanelimode”. Sen fikkas kampa ois turhake.
Kahvakuulan näköne alko huutaa vihidogilärville. ”Erkka …tana! Sä bungaat nyt heti sun fläädän tai mä otan kaikki mitä sul on!” Erkka-vihidogilärvin posket teki kaheksikon näkösen liikkeen ku se heilautti kupolii kahvakuulan näköseen päin. Se ei ehtiny öpnaa munnarii, ku se puhelinkopin kokonen kuulapää lyftas ylös pallilta ja koppas kahvakuulan näköstä kraivelist boseen. ”Mitä, mitä! Mikäs ihrareva se tässä huutelee?” Kahvakuulan näkösen klabbit flengas irti maasta, ku aurinkopanelipää roikotti sitä melkeen yhel handul. ”Ei ku… mä vaa… ku Erkka on mulle pystys kakskybää ja sen piti bungaa se mulle jo torjantaina!” Ähis äijä hädissää.
Puhelinkopin kokonen laski kahvakuulan näkösen maahan, kaivo berberin fikkast setelipinkan. Se dilkkas pinkast tsuugun, ruttas sen nyytiks ja tursotti sen kahvakuulan munnariin, joka oli jääny kauhust öppeniks. ”Täs on sulle se kakskybää ja korko tulee tässä!” Puhelinkoppi vendas kahvakuulan ympäri ja monotti neljäkasilla vauhdikkaan fudun sen hanurii. Kahvakuulan näkönen kako kahtakymppii lutkustaan ja lähti hoippuu kohti tortsaa. Puhelinkoppi mulkas mua, mut ei sanonu mitää. Mä vendasin äkkii öögat Jerry Cottonin sivuille.
Puhelinkopin kokonen meni takas omalle mestalle ja jatko palaverii vihidogilärvin kanssa. Mä leesasin viäl monta sivuu Cotton-slämyy ennen ku hivasin tsiigaa viereisee pöytään. Pöytä oli ihan leedi. Ei siin tsitannu ketää. Mä aloin funtsaa, et onks mun daiju pehmenny jo sillai, et mä kuvittelin koko jubakan. Et eiks niit äijii ollu oikeesti olemassakaa. Voi olla et mä olin niin syventyny klassiseen Cotton-kirjallisuuteen, et mä olin kuvitellu koko homman. Ihme juttu.
Mä lyftasin pystyyn, traisasin Cotton-slämyn rullalle povariin ja lähdin horjuu ripeesti kohti parkkist, vaik oishan sitä voinu viäl tsittaa, jos vaik joku tuttu ois horjunu mestalle.
Näil mennää taas, funtsaa nakuklabbi Valkan kundi.
Tarina on julkaistu Puolikaupunkia lehdessä nro 8/2014.
www.puolikaupunkia.fi