(joskus kauan ennen koronaa)
Puidessa, eduskuntatalon kupeessa
Storyvillessä pulpahteli jazz.
Ostin pitkän.
Jäin kuuntelemaan sivummalle
violetin leidin fraseerauksia.
Blaadasin ja siemailin 4,5 euron oluttani.
Sähköpiano, basso ja rumpusetti
svengailivat kukin vuorollaan stydisti.
Dum, dum, dum, räks, poks, kling
klang, pimpelipom, ding, dong.
Hyvin jammasi sonerasong.
Koko pumppu säesti leidiä.
Sovinnollista meininkiä.
Puupöydissä tsittasi
Nikkei-indeksillä mitattuna
valtavirtana keski-ikäistä,
hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa.
Minä häippäsin mestasta.
Iltasuulis häilyi taivaalla.
Makasiinit olivat yhä tallella.
Sporien vihreät ruhot kolisivat kuorossa.
Dallasin Manskua pitkin kohti Vanhaa.
Astuin Lihapihan kautta ineen.
Beercafeessa oli ihmeen tyhjää.
Muutama kolmikymppinen pariskunta
oli vallannut nurkkapöydät.
Ostin pramealla flindarivistöllä linnoitetulta
baaritiskiltä kylmän hanastoben.
Periaatteellisen karvaboltsin olemukseni
morjesti minua peilistä.
– Takaisin jäbä, et saa enää eilistä.
Plokkasin seurakseni lehtihyllystä
Cityn, Imagen ja monikansallisen Aktivistin.
Uusmedian hurmaa, digitalisoituvaa yhteiskuntaa,
erikoisia safkoja, leffoja ja muodikkaita kledjuja.
Uusurbaani city-elämä ei sytyttänyt minua.
Ole yksin yksilöllinen, menestyvä ja hengetön!
Ei saatana, kolahtanut.
Muistelin nuoruuttani Vanhalla, hiffasin,
etteivät Isokynä ja Orfeus mellastaneet bilesalissa.
Susikasvo ja Haudankaivaja oli roudattu ajat sitten
portsarien virtuaalitaivaaseen
terrorisoimaan sekopäisiä bailaajia.
Päätin painua kohti Hagista,
Pitkänsillan tuonpuoleiseen maailmaan.
Metskutalon tehtaassa bisse bungasi kaksi euroa.
Pistäydyin sisään keitaaseen.
Alakerta oli kuin Belfastissa pommin jäljiltä.
Kiipesin portaita kakkoskerrokseen.
Bändin jätkät rääkkäsivät karjuvia skittojaan,
rumpali mätki kuumana kannujaan,
kosketinsoittaja päästi myllynsä möyryämään.
Miksaaja tarhasi villiintyneitä soundeja
illan keikkaa varten.
Aistin seiniin pinttyneen
globalisaation vastaisen svettiksen,
kapinoivan aika-avaruuden.
Tiskimimmillä oli lävistyksiä
kolvissa, korvissa ja huulissa.
Ostin pitkän keppanan.
Istuin nuhjuisen ja paskaisen pöydän ääreen.
Dokaamisen lopettanut Bergerac jaagasi
telkkarissa konnia Jerseyn saarella.
Tiskimimmi lohdutteli kertomalla
M.A. Nummisen, Pedron ja Pellen
käyneen täällä skulaamassa.
Vedin paskion liukudörtsin sivuun,
astuin kusenbrennaamaan veskiin.
Päätin jatkaa urbaanitrippiäni maltillisesti
kusena pöntöstä viemäreiden vertaisverkostoon.
Ohitettuani onnistuneesti Hagiksen torin
nalkahdin Ekin pubiin.
Pyöreitä ja pitkulaisia pöytiä.
Fönärilaudalle oli duunattu
subtrooppinen vyöhyke
kapakan vihreiksi keuhkoiksi.
Dokasin snadit tuopistani.
Aasialainen gimma hinkkasi rätillä pöytiä.
Jonkun halvan kännykän kutsuhuutona
soi Kurjuuden kuningas.
Farkkupukuinen Jone, pitkäaikaistyötön,
entinen koneasentaja pummasi spaddua.
Tasaraha, kuuppa himmeenä.
Se horisi öögat kosteina:
”Mä on oon syntyny huonosta maaperästä.
Maaperästä kaikki on kiinni elämässä.
Syksyn synkkä, sateinen sää
mun mieleeni aina jää.
Sade pyyhkii kadun pintaa,
ahdistus kiipeää varmoin askelin
oravana ylös mun rintaa.
Tulevaisuuden kapeus,
yksinelämisen apeus mut masentaa,
mielen mustaksi korpuksi korventaa.
Mä oon vitun toivoton tapaus.
Viina on pelolta ainoa vapaus!
Tarjoo yks rööki!”
Fiilis tiivistyi pubissa.
Ellu entinen kirjanpitäjä
nykyisin safkajonon jakaja
julisti jurrissa viereisestä pöydästä:
”Jeesus on rakkaus, elämä ja ainoa totuus,
vain hän voi pelastaa.”
Hain itselleni toisen bissen.
Funtsasin itsekseni:
– Aina ne tsennaa mut.
Stannasin Hämeentiellä Eltsua vastapäätä
kiviseinän sierainaukkoon, Pub Tähtivieraaseen.
Toisille luola oli turvallinen ja tuttu,
toisille törkeä juttu.
Tungin itseni etusormena kuppilaan.
Hain tiskiltä huurteisen vaalean.
Landasin ulos terassille.
Gamla, hampaaton muideli alkoi
stikkaa läppää kolmelle hörhölle:
”Kun mä olin tuoreena ja nuorena
Jätkäsaaressa laivahuorana
skönärit lähesty mua aina kulli suorana.
Nyt mä vaan pohdin menneen elämäni uraa.
Kukaan kundi ei mua enää huoli.
Mä vain dokaan illat Hämiksen räkälässä
tätä vaahtoavaa kuraa.”
Narkkareita nauratti.
– Onks sull hämy, heittää pilvee, piriä tai ryynejä?
– Ei ole.
– Mitä sä täällä sitten oikein luuhaat?
– Mä olen bunkannut skidinä näillä nurkilla.
Katuflyysikset syttyivät Hämeentiellä.
Nuoret hihaveikot lähtivät kimpassa
ylväinä slumppaamaan kamaa Kurvista.
Häivyin kuin varjo tästä varjojen maailmasta.
Vähän ennen Kurvia kuivasi taas kurkkua
väänsin monot Bravadon saluunaan.
Tarjolla oli lukuisia olutmerkkejä.
Lunastin tiskiltä ison tšekkiläisen.
Baari oli pullollaan työikäistä aikuisrockväestöä.
Rastatukkia, afrolettejä, hevareita, klaneja,
huivipäitä ja giltsien olkapäätatuointeja.
Puupaneeliseinillä törrötti nautaotusten sarvia.
Jukeboksi tykitti rokin klassikoita.
Hoksasin itselleni vapaan mestan
kahden yksinäisen kundin pöydästä.
Starbut urakoivat raakaa giniä.
Jykä toimi atk-ohjelmoijana.
Henkka oli ollut 10 vuotta sairaseläkkeellä.
Sen sisällä kyti keskushermostoa tuhoava MS-tauti.
Glesis näkyi vaappuvasta skrivauksesta,
jo hintsusti sammaltavasta puheesta.
Kundit jutteli boksaamisesta.
Mä änkesin juttuun messiin.
Henkka lupasi lämästä frendiään pannuun
jo toisessa erässä.
Mutkin se haastoi kartsalle painimatsiin.
En ottanut haastetta vastaan.
Kyypparit raahasivat pöytiin kiivaasti
brenaa ja mallasta.
Naapuripöydässä kaksi heppua
väänsi kaljasta handua.
Kimmafrendi kannusti vieressä.
Hävinnyt sai raivarin,
latas nyrkillä toista kajariin.
Syntyi armoton flaidis,
heebot kierivät sekamelskana lattialla.
Onneksi toiset pääsisivät väliin.
Tilanne rauhoittui.
Haalaripukuiset skoudet ryntäsivät sisään.
– Mikäs täällä on hätänä?
Mä tervehdin vanhempaa kytistä:
– Terve Antti!
– No, mitä Masa?
– Tilanne on hanskassa.
Viekää toi fragaaja kaappiin
oppimaan häviämään.
Ja jeparit tekivät niin.
Sytytin viimeisen röökin.
Valomerkki päätti vihdoin
urbaanin vaellukseni.
Dallasin himaan Valkkaan.
Teksti ja kuvat : Matti Laitinen
syksyllä 2002
5
kommenttia