Asumista Stadissa

Vuokrakämpästä omaan himaan

Paljon on muuttunut ja toisaalta taas ei, niinä 50 vuotena, jotka suurin piirtein stadista itse kokeneena muistan. Yksi perusasioista on oma hima, missä voi rauhassa ja turvallisesti budjata.

50-luvun stadissa oli kova asuntopula. Sodan jälkeen jälleenrakennus oli vielä kait alkutekijöissään ja muuttoliike silloinkin maalta stadiin työn perään oli suurta. Asunnoista oli huutava pula. Valtaosa ihmisistä asui stadissa silloin vuokra-asunnoissa, oman asunnon hankinnasta saattoi vasta orastavasti haaveilla. Samanlaisia ne unelmat nytkin ovat.

Toisten nurkissa, alivuokralaisena asuminen, jossain pikku sivuhuoneessa, oli myös hyvin yleistä. Tässä suhteessa kehitys on muuttunut. Nyt ei enää juurikaan alivuokra-asuntoja kukaan huoli eikä alivuokra-asuntomarkkinoita enää ole.

 

1950-luvun asumista

Me asuttiin taka-Töölössä Manskulla kerrostalossa, jonka ymmärtääkseni omisti kokonaan joku vuokraisäntä jobbari. Tosi pihi vanha äijä, jolle vuokra piti kerran kuukaudessa silloin vielä maksaa käteisellä, pankkisysteemit tuli vasta myöhemmin. Se oli jotenkin aika konkreettista. Vuokraisäntä keräämässä säännöllisesti fyrkkiaan, jolloin myös se omaan himaan liittyvä silloinen vuokralaisen aika epävarma ja turvattomalta tuntuva asetelma jotenkin korostui. Vuokra meni silloin konkreettisesti mutsin taskusta vuokraisännän taskuun, itselle siitä ei mitään iloa jäänyt. Ja entäpä jos tästä joutuisikin lähtemään, olihan asuntopula aika karmiva.

Sekään ei mutsin mieltä kauheasti kohottanut, kun hän yritti saada vuokra-isäntää uusimaan puhki kuluneen tiskipöydän, jotta sitä yleensä voisi enää käyttää. Turha toivo. Itse saa uusia jos haluaa. Ei siinä asunnossa pakko ole asua.

No omalla fyrkallahan se sitten uusittiin.

Käteisen rahan liikkumiseen tuli myöhemmin vielä uusi lisäpiirre, kun meidän perheessä tapahtui siihen aikaan aika harvinainen asia, faija ja mutsi erosivat. Mä ja systeri jäätiin mutsin kanssa asumaan Manskun kämppään. Mutsi ja faija eivät enää puheväleissä sen jälkeen olleet. Siksi joka kuukausi tapahtui aina ensimmäisenä päivänä se, että faija toi mulle tai systerille kuukauden elatusavun käteisellä. Sitten se kiikutettiin mutsille, joka siitä maksoi sitten vuokraisännälle vuokran. Jos joskus aikataulu petti tai jotain muuta vastaavaa tapahtui, oli katastrofi valmis. Mutta oppihan sitä pienestä pitäen konkreettisesti jotain rahan liikkeistä ja sen tärkeydestä.

Muuten arkielämä kait ei kummosta ollut, mitä nyt nykyaikaan verrattuna telkkaria, jääkaappia tai suihkua ei ollut. Jääkaapin virkaa hoiti keittiöissä ns. kylmäkaappi, jossa oli venttiili ulos tai sitten voita tai maitoa pidettiin ulkoikkunoiden välissä. Suihkun tilalla oli amme, mutta ei siellä kovin usein lotrailtu vaan kerran viikossa faijan kanssa käytiin yleisessä saunassa, jonka vieläkin muistaa viikon kohokohtana. Telkkarin sijaan luettiin ja kuunneltiin radiota. Baskervillen koira tai nimeni on Cox tai jotain sinne päin olivat sen ajan sarjafilmejä, radion kihelmöiviä jatkojännäreitä. Vähän myöhemmin Radio Luxemburgia keskipitkiltä aalloilta iltaisin rätisten kuunteleminen oli tosi kova juttu.

 

Arava ja asuntosäästösysteemit asuntopulaa helpottamaan

Iso Limppu ja Teuvo Aura taisivat olla niitä viskaaleita, joiden ansiosta jo silloin, 50-luvun loppupuolella, rohkeimmilla perheillä aukesi mahdollisuuksia oman kämpän hankkimiseen. Pankkien asuntosäästämiskuviot seurasivat sitten vähitellen perässä.

Silloin hyvin niukan pääoman aikoina tavallisella ihmisellä ei juuri pankkilainaan ollut mahdollisuuksia. Siksi oma suuri ihmetykseni oli Manskun postissa 1958 avaamani hieno Kultapossukerhon tili, jossa luvattiin, että tekemättä yhtään mitään, saisin pikku säästölleni joka vuosi, ihan noin vaan, korkoa säästölleni. Ihmettelin sitä kovasti faijalleni ja kyselin, miten ihmeessä pankin kannatti minulle jotain korkoa maksaa. Sehän tietää pankille vain tappioita.

Lainoista kun en ollut koskaan mitään kuullutkaan. Eikä niitä kukaan yksityishenkilö muuten saanutkaan.

Ainoa tunnettu luottomarkkina oli silloin Kaisaniemenkadun Pukevan tili, joka mutsilla tietysti oli. Niin kuin melkein jokaisella. Nerokas innovaatio muuten silloin. Joka kuukausi mutsin palkasta meni tietty summa ko. osamaksutilin lyhentämiseen. Aina kun tarvitsi tai teki mieli jotain uusia kledjuja, niin kovan mankumisen jälkeen mutsi kaivo Pukevan ruskeakantisen kirjan laukustaan ja katsoi saldoa. Jos sinne oli ehtinyt tulla tilaa edellisistä ostoksista, sain kirjan ja luvan mennä ostamaan Jamekset, Ingo-farkut, Beatles bootsit tai mistä milloinkin oli kyse. Mutta vain Pukevasta, mikä joskus toki otti päähän. Saattoihan esim. Teinitalossa olla jotain superkledjuja joita olis halunnut, mutta ei mitään saumaa. Siihen aikaanhan Kaisaniemi oli se paikka, josta kaikki kledjut köpattiin.

Mutta se Aravalaina. Mutsi oli kait kypsynyt kämppäämme tai sen vuokraan. Ja kun duunin kautta tuli mahdollisuus hankkia ihan oma, uusi arava-asunto, niin olihan se iso juttu. Vaikka uusi asunto rakennettaisiinkin Vaasankadulle, Stadin ehkä silloin huonomaineisimmalle kadulle. Töölö ja Kallio olivat kyllä silloin, niin kuin nytkin, aika erilaisia ja erimaineisia kaupunginosia. Mutta oma on aina oma. Meille skideille ajatus muutosta Vasikselle, erityisesti kavereiden jättäminen ja uuteen kouluun meneminen, ei ihan helppo juttu ollut. Ei kai se sitä koskaan ole.

Yksinhuoltaja virkanaisena, VR:n Pasilan konepajan kirjurin pienellä, mutta toki vakaalla palkalla, hanke oli kova veto. Laina hoitui Aravan kautta ja VR nyt jälkeenpäin ajatellen fiksuna työnantajana auttoi ainakin henkisesti perustettavan asunto-osakeyhtiön gryndaamisen junailussa. Talosta tuli sitten yksi monista VR:n henkilökunnan itselleen gryndaamista taloista. Kaikki uudessa talossamme olivat töissä Pasilan konepajalla.

Kun asunnon varaamisen aika tuli, mietti mutsi kaksiota, jollainen meillä oli myös Töölössä. Siihen olisi ehkä nippa nappa varaa, ei isompaan. Onneksi hän puhui asiasta myös tomeran isoäitini kanssa, joka suoralta kädeltä sanoi, ettei mitään pikku kaksiota ole syytä ostaa. Ota suoraan kolmio ja pistä yksi huone alivuokralle, niin saat sen sitten näin pikkuhiljaa maksettua. Ja näinhän me saatiin talosta kolme huonetta ja keittiö. Muihin talon kolmioihin tuli konepajan työnjohtajia ja muita parempipalkkaisia. Ja niin meillä sitten vuosikausia oli yhdessä pikkuhuoneessa yleensä aina kaksi alivuokralaista, joiden vuokra kummasti hjelppas talouden pidossa.

Vasiksen kämppä maksoi jotain noin 1,8 miljoonaa silloista markkaa ja se tuntui aika hurjalta, koska silloinkin rikkaista puhuttiin miljonääreinä. No meillä ajatus kulki kait niin, että mitään ei oikeistaan ensin ollut ja yhtäkkiä olikin jo lähes pari miljoonaa….. . Velkaa. Jokunen vuosi myöhemmin eli 1963, jolloin tehtiin rahanarvon muutos ja markoista pudotettiin pois kaksi nollaa, mutsi pettymyksekseen huomasikin, ettei miljonääriaikaa kovin kauan kestänyt. Miljoonakämpän arvo ei enää ollutkaan kuin vaivaiset 18.000 mk. Ehkä siksi hän ei oikein koskaan oppinutkaan puhumaan isojen summien osalta uudesta rahasta vaan ne säilyivät vuosikausia miljoonina.

Tämän päivän rahaksi muutettuna asunnon hinta oli n. 36.000 euroa eli 537 € neliöltä.

 

60-luvun Vasis

Muuttaessamme Vaasankatu 27 uuteen taloomme 1959 oli Vasis todella maineensa veroinen. Silloin siellä vielä oli useita puutaloja, Flemarista alkaen kokonainen puutalokortteli ja mm. monta klapikauppaa, jotka myös paperinkeräystä hoitivat. Maineensa Vasis kait oli saanut yhtenä Stadin pimeän viinan trokaamisen keskeisenä paikkana ja kyllä siihen aikaan lestin heitto kuuluikin jokailtaiseen katukuvaan. Jos illalla tuli pimeän viina ostotarve jollekin mieleen, ja monelle tuli, niin varminta oli suunnistaa Vasikselle.

Koulu vaihtui Meilahden siististä ja niin Töölöläisestä kansakoulusta Aleksis Kiven kansakouluun, joka oli siihen aikaan pohjoismaiden suurin yksittäinen koulu. Olihan niitä skidejä Kalliossa. Vasiksen kulmilla oli erilaisia jengejä, niin Vasiksen kundeja, kuin Hesarin tai Kujan ja Brakun jengit Näinhän se aina on. Kaikki ne kundit kävi Aleksis Kiven kasakoulua, jossa vähitellen oppi jengii tunteen. Opettajat Aleksi Kiven skolassa oli tuohon aikaan useimmat entisiä sodankäyneitä kapiaisia, useimmat ns. epäpäteviä eli opettajatutkintoa ei ollut. Ja semmoistahan se meininki vähän olikin mutta tähän kouluun aika sopiva.

Sen aikaisen koulusysteemin mukaan mulla jäi kuitenkin tämä tutustumisen aika vain vuoden mittaiseksi, kansakoulun neljännellä luokalla, koska sen jälkeen oli pyrkiminen oppikouluun. Ei myöhemmistäkään Vasiksen kavereistani juuri kukaan oppikseen edes pyrkinyt vaan he jatkoivat kansakoulun loppuun ja menivät sitten ammikseen tai suoraan duuniin omaa fyrkkaa tienaamaan. Kyllä yhtenäisen peruskoulun myöhempi tuleminen oli aika paljolti tiukkaa duunari / valkokaulusväki jakoa poistava tekijä ja siinä mielessä hyvä juttu.

Vuosien kuluessa monenlaisia jengejä ja porukoita kulmille tietysti syntyi. Vasiksen alkupäässä, Valion Baarin kulmille, muodostui vahva Valion jengimme. Viereisessä seurakunnan kokoontumistilassa kirkkokin antoi meille tiloja käyttöön Friday Clubina. Jossain vaiheessa kokoontuminen siirtyi Kurviin, siellä olevaan isoon Colombiaan eli Koloon, jossa porukka laajeni entisestään. Paljonhan sitä tapahtui kun porukkaa kokoontui. Olipa sellainenkin vaihe, että osa Vasiksen porukoista meni mukaan myöhemmin usein muistettuun Eikan pumpun jengiin, joka alkoi kokoontua Espalla Eikan patsaan luona.

 

Oma Talkkari, ….polis…polis…Pengerkatu viis

Vasiksen talossamme toiminta oli hyvin samanlaista kuin asunto-yhtiöissä tänäkin päivänä. Ehkä kuri oli talon kakruille kuitenkin tiukempi kuin nykyään. Ainainen sotatila vallitsikin talkkarin ja issarin muodostaman talon järjestyksenpidon ja talon skidien välillä. Skidien näkökulmasta se oli todellista kissa ja hiiri leikkiä, mutta vastapuoli taisi olla enemmänkin ihan tosissaan. Ainakin huudosta ja karjunnasta päätellen.

Talon issariksi eli isännöitsijäksi valittiin heti alusta alkaen yksi arvovaltaisimmista työnjohtajista, joka taloon muutti. Tiukka äijä. Ja tietysti talossa oli pieni talonmiehen asunto, jossa talkkarit vaihtuivat tiuhaan. Yleensä aina talkkarina oli maalta stadiin muuttanut scoudeperhe, jossa faija oli scoudena ja tosiasiallisena talkkarina, mutsi taas muodollisena talkkarina ja työsuhde-etuna oli asuntopulan vaivaamassa stadissa tärkeä talkkarin kämppä ekassa kerroksessa.

Klitsun ja vintin tiloissa lorvailun lisäksi suurinta riitaa talon skidien ja talkkarin ja issarin välillä käytiin Vasiksen kadunpuoleisten rappujen sisällä norkoilusta. Vuosikausia parasta illan viettoa oli tsiikaa elämänmenoa kartsalla rapun sisällä, jossa oli lämmin. Siinä iltaa seisoskellessa joka ilta kävi useampia pimeän viinan ostajia lestiä kyselemässä myös meiltä skideiltä. Heidät oli helppo ohjata kauppoja tekemään oikeaan suuntaan. Hankalaa oli kuitenkin se, että scoudet ajoi mustalla maijalla säännöllisesti Vasista pitkin hommaa kurissa pitääkseen. Ja melkein aina scoudet pysähty juuri meidän rapun kohdalle ja vihainen talkkarimme scouden arvovallalla kävi häätämässä meidät pois rapusta, jossa seisoskelu oli ankarasti kielletty. Hoitipahan siinä kahta hommaa samalla kertaa.

 

Hesarin viinakauppa ja oharit

Myöhemmin kun ikää alkoi olla sen verran, että piti aina joskus viikonlopuksi tai kotibileisiin saada brenkkua tai kaltsua hankittua, hoitui asia Hesarin viinakaupassa. Aina joku suostui pikku provikaa vastaan hakeen flindan myös meille. Hesarilla piti vaan olla tarkkana siinä, että pistettiin hakijan päivystys molemmille oville, ettei tullut houkutusta oharin tekemiseen. Hesarillahan voi Alkoon mennä toisesta päästä sisään ja häipyä ulos aivan vastakkaisesta päästä.

 

Kaljat panimolta suoraan himaan

Siihen aikaan, kun keskaria ei vielä ollut vapautettu, niin kaltsuakin sai vain Alkosta. Mutta löytyi myös toinen näppärä kiertotie. Jos jossain meillä oli kotibileet, niin kaltsun hankinta hoidettiin suoraan panimosta. Panimoilla oli silloin oma kuljetus, lähinnä kait rafloja varten. Mutta myös yksityishenkilöt sai sieltä tilata kaltsuu himaan toimitettuna, koreittain. Möreä-äänisin pantiin soittamaan tilaus ja annettiin osoite ja sovittiin toimitusajasta. Sitten vaan sinne päivystämään ja kun kaljakuskit tuli sanoi vain, että ai jaa faija kait nää on juhliaan varten tilannut, eikä se oo nyt himassa, niin eihän kaljakuskit viitsineet asiaa enempää ihmetellä vaan homma hoitui.

 

Aika ihan oikeiden roskisdyykkaajien ja pihasoittajien

Jätehuoltokin oli silloin aika erilaista. Ensi alkuun kerrostalossamme käytettiin talokohtaista polttouunia, jossa palavat roskat voitiin polttaa. Sitä varten rapuissa oli roskakuilut yläkerroksiin asti, mikä helpotti roskien tyhjennystä. Muut roskat vietiin kiinteään betoniroskikseen pihalla. Sieltä roskisauton kundit ihan konkreettisesti talikolla lapioiden kävi ne aika ajoin hakemassa. Mutta sitä ennen oli roskiksen saloja käynyt dyykkaamassa jo useampikin roskisdyykkari, jotka säännöllisesti kiersivät kaikkia roskiksia ja penkoivat sieltä kaikkea mahdollista. Taitaa olla tämäkin ammattikunta jo jäänyt historiaan, jos ei nyt joidenkin nuorten julkisuushakuinen uusköyhäily sitä tavallaan korvaa.

Alkuvuosina Vasiksen pihalla kävi myös säännöllisesti pihasoittajia, useampiakin. Yksi ahkerammista kiertäjistä oli vanhempi yksikätinen mies, joka soitti huuliharppua ja lauloi. Eikä hän ihan huono ollut. Kyllä kotiäidit yleensä heltyivät ja avasivat keittiön ikkunansa ja heittivät laulajalle kolikkoja aika mukavasti. Kai silläkin tavalla pystyi elantonsa hankkimaan.

 

Taloyhtiön sauna korvasi yleisen saunan

Kun yhtiömme oli aivan uusi, moderni talo, tuli sinne myös taloyhtiösauna. Sääli, sillä ne viikkokäynnit yleisessä saunassa korvautuivat sillä. Vaikka meilläkin Vasiksen pihamme vastakkaisella puolella, Aleksis Kivenkadun osoitteessa, oli mahtavan iso yleinen saunakompleksi, jossa oli useita eri yleisiä saunoja. Yksi miehille, toinen naisille ja vielä jokunen perhesaunakin. Ja joka ilta sitä lämmitettiin. Haloilla tietenkin.

Sähkösaunalla se meilläkin siis korvautui ja talosaunassahan käytiin vain oman perheen kesken, ei siellä meheviä juttuja kuullut. Jotain pikkukundin mielessä korvasi kuitenkin se, että kerran viikossa, juuri saunaan, mutsi oli luvannut, että saa ostaa yhden pikku cociksen. Viikkoannokseksi se oli niukka mutta sitäkin parempaa. Siitä jäi päälle himo cocikseen, siitä ei myöhemmin ole saanut olla pulaa, jos kohta kaltsuakin on syytä aina olla jemmassa.

 

Asunnoista yleensä Kallion kulmilla

Kallion tai Sörkan näkökulmasta asuimme todella hyvin Vasiksen himassamme. Olihan meillä kolmelle hengelle käytössämme 2 huonetta ja keittiö. Kulmillahan on erittäin paljon hyvin pieniä asuntoja, lähinnä yksiöitä. Kun silloisten kavereitteni asuinoloja ajattelen, niin järjestään perheet asuivat erittäin ahtaasti. Monilapsinenkin perhe saattoi asua pienessä yksiössä, jossa huonoimmillaan ei ollut kuin pikkuruinen keittokomero. Ehkä tiukinta oli hyvällä kaverillani Hesarin ja Flemarin kulmatalossa, jossa nelihenkisen perheen yksiö olisi vielä muuten jotenkuten mennyt, mutta siinä talossa oli yhteisvessat aina kolmelle yksiölle. Eli rapussa kolmen yksiön ulko-oven vieressä oli vielä neljäs ovi, joka oli näiden kolmen huoneiston yhteisvessa.

Olisi mielenkiintoista tietää, vieläkö ko. talossa tämä systeemi on yhä käytössä vai onko esim. huoneistoja yhdistämällä päästy yhteisvessasta eroon.

Kakluunilämmityshuoneet ja hellahuonekämpät oli sitten vielä oma lukunsa.

 

Sisustaminen on trendikästä

Ja oli silloinkin tärkeää. Onhan se hima kaikille tosiasiassa paikka, missä viihdytään ja pitää tuntea olonsa mukavaksi. No varsinaisesti sisustamiseen, niin kuin sitä nyt ajatellaan, ei silloin tietysti ollut varaa, mutta tarve oli sama. Mutsi ratkaisi asian niin, että suurin piirtein noin kerran vuodessa mut komennettiin sisustushommiin. Se tarkoitti sitä, että kaikki vanhat villasukat kaivettiin laatikosta ja kirjahyllyn, tuolien ja sänkyjen jalkojen alle laitettiin kuhunkin yksi villasukka. Ja sen jälkeen ”sisustettiin”. Jos sohva oli ollut tällä seinällä, johon se hyvin sopi, muutettiin sen paikka esim. vastakkaiselle seinälle. Sama sängyn, tuolien ja muiden tavaroiden osalta. Ja yllätys yllätys, huone oli kuin uusi. Sillä ei nyt ollut niin väliä, että sohva ei oikein juuri tuolle seinälle sopinut ja sänky tuli vähän hassuun paikkaan. Uusi ilme siitä kuitenkin syntyi. Vuosien varrella kierto oli sellainen, että varmaankin kaikki mahdolliset ja mahdottomat eri versiot olivat aina aikansa käytössä.

Villasukka kikka oli kätevä ja sitä on tullut aina myöhemminkin käytettyä.

 

Ne hienot kesät stadissa, ”kivierämaassa”

Fillari- ja mopoikäiselle mikään ei vedä vertoja kesänviettotapana kuin vapaa ja pitkä kesäloma stadissa. Tuolloinhan vielä skole loppui aina toukokuun lopussa ja alkoi vasta syyskuun ekana. Tässä suhteessa nykyskolessa eivät asiat ole enää yhtä hyvin.

Kolme kuukautta, ihanaa vapautta.

Ainoa mikä tätä häiritsi, oli jokavuotinen kevään flaidis himassa. Nimittäin kesänvietosta. Mutsi ja erityisesti kaikki muut tantat ja sukulaiset olivat ehdottomasti sitä mieltä, että skidien piti päästä kesällä jonnekin landelle. ”Eihän kundi nyt voi kivierämaassa, ja vielä yksin ja ilman valvontaa, koko pitkää kesää viettää”. No meillä ei ollut mitään kesämestaa eikä sellaisia sukulaispaikkojakaan, joten joka vuosi alettiin puuhamaan jonnekin kesäleirille menoa. Kiroan vieläkin kaikki kesäleirejä järjestävät, niin kauhean yleishyödylliset yhteisöt.

No olihan semmoisiin aika moneen osallistuttava. Ja ihan kliffaakin saattoi olla, mutta ei ne nyt Stadissa oloa voittanut koskaan. Hyvä puoli oli se, että ei ne yleensä viikkoa pidempään kestäneet.

Siis kesä stadissa. Fillarilla stadikalle zimmaan, tai Vantaan joelle omalle pikkukaltsulle tai Pikkukoskelle. Joskus Kumpulaan. Fillaricrossia Ruskiksen metsissä ja monilla muilla crossiradoillamme. Hernekauden koittaessa Vasiksen läpi ajaneiden herneautojen perään fillarilla ja avolavalta sylit täyteen herneitä liikennevaloissa ennen kuin ne jonnekin Sörkan teollisuuslaitokseen saatiin kuskattua. Tai takapyörällä ajamisen harjoittelua Studarin (Sturenkadun) päässä Autoteollisuuden suoralla. Olihan sitä tekemistä. Ei aika käynyt pitkäksi. Oli koko Stadi käytettävissä.

Lintsikin pitää muistaa ja Lintsin kaltsit. Jo toukokuun lopussa siellä kannatti aina olla paikalla, koska kaikki landepaukut tuli luokkaretkelle bussilla Lintsille. Jotenkin tuntui, että stadin kundien erilainen olemus puri aika hyvin landelaisgimmoihin. Ainoa huono puoli oli se, että niillä oli aina kuitenkin kiire takas omaan dösaansa. Siihen aikaan telkkari ei ollut vielä tasapäistänyt nuorisoa maan eri osissa. Stadissa muoti, rautalanka ja muu musamaku ja muutkin asiat oli aika erilaista kuin landella. Oltiin siitä lievästi sanoen vähän polleitakin. Ei ihme että landepaukkujen kanssa helposti syntyi myös stadilaisten kundien kanssa tappeluita ja muuta suunsoittoa.

 

Kauppasysteemeissä täydellinen muutos

Tähän päivään verrattuna oli kauppasysteemi aika totaalisesti erilainen. Ei ollut valintamyymälöitä eikä yleisruokakauppoja kuten nykyään. Lähes päivittäin käytiin maito, voi ja leipä ja vastaavat ostamassa maitokaupasta, joita oli lähekkäin yleensä ainakin pari, Elanto tai HOK. Taisi olla vielä 50-lukua, kun Elanto levittäytyi lähes joka paikkaan ja syntyi sanonta: Levis ku Elanto. Myös Varukoita oli kulmilla. Lihatuotteet ostettiin lihakaupasta, joita myös oli usein aika monta hyvin lähekkäin. Ne olivat yksityisten kauppiaiden pitämiä. Kaikilla samanlainen valkoinen valokyltti, jossa luki isolla LIHAA / KÖTT ja ehkä pienellä sen jälkeen joku nimi. Joka tapauksessa moni puhui Kötin kaupasta, luullen kait kauppiaan sukunimen olevan herra Kött. Ja sitten oli vielä sekatavarakauppa tai siihen aikaan taidettiinkin puhua Siirtomaatavarakaupasta, josta haettiin kahvit, teet, mausteet ym. sellainen.

Mutsin työssä käymisestä johtuen tuo kaupassa käynti oli meidän skidien hommana. Maksutapana oli silloin hyvin yleisesti käytössä sinikantinen vastakirja, johon ostokset aina kynällä kaupassa merkittiin. Ja joka kuukausi palkkapäivänä mutsi sitten kävi maksamassa kirjan loppusumman pois.

Luottokauppaa tämäkin. Elannon ja HOK:in osalta oli vielä tärkeää kerätä kuitit talteen, koska niiden yhteissumman osalta sitten maksettiin pieni, olisko se ollut n.1 %:n ostohyvitys vuosittain. Oli se aika moista kuittishowta ko. yhtiöissä ostopalautusten maksun aikaan.

Muutoksen kehityskaari näkyy hyvin maidon osalta. Vielä 50-luvulla maito haettiin maitokaupasta omiin kannuihin, irtomaitona. Aluksi se annosteltiin kannuihin oikeilla litran mitoilla. Kehityksen huippua tässä oli käsikäyttöinen koneellinen annostelija, josta yksi kammenveto oli aina yksi litra. Sitten tulivat ne ruskeat litran maitopullot, jossa oli sellainen tinapaperikorkki, joka avattiin painamalla se taipuisa tinapaperikorkki sisään. Sehän oli jo palautuspullo ja aika kätevä. Raskas kylläkin. No sen jälkeen tuli sitten suuri innovaatio, maitopussit ja niihin liittyvät maitopussinkaatopidikkeet. Koko hommallehan naureskeltiin vuosikausia, kun epäiltiin muovipussien tiiviyttä. Aluksi näin joskus olikin. Näistä muovipusseista kehittyi sitten Niksi Pirkan avustuksella oikea kansanhuvi, mitä kaikkea niistä pystyikään askartelemaan. Olihan ne hyvin vahvaa muovia. No sekin aika loppui aikanaan ja siirryttiin nykyisiin maitotölkkeihin.

 

Telkkari

Pakkohan se on käydä läpi myös telkkarin tulo. Olihan se niin iso juttu. Meillä siihen tutustuttiin jo Manskulla asuttaessa. Naapurissa. Kun Manskun talomme ensimmäinen telkkari tuli ilmeisen varakkaalle, jo iäkkäämmälle pariskunnalle, joilla ei ollut lapsia, niin siitähän se ilo alkoi. Koko talon kakaralauma oli ensimmäisistä päivistä alkaen innokkaana pyrkimässä heille kylään ja sitten sitä ihmetystä tuijotettiin oikein isolla joukolla. Heistäkin se oli varmaan aluksi ihan hauskaa. Suosio oli suuri. Mutta pikkuhiljaa alkoi varmasti ottaa päähän se, että joka ikinen ilta soitettiin heidän ovikelloaan ja kirkkain lapsensilmin kysyttiin; ”saako Teille tulla telkkaria katsomaan”. No loppuihan se sitten aikanaan, kun kehtasivat vihdoinkin sanoa, ettei se nyt vaan käy. Oliskohan tämä ollut joskus vuoden 1957-58 tienoilla.

Mielenkiintoista oli tuohon aikaan myös kodinkoneliikkeiden hyvä markkinointikikka laittaa koko illaksi näyteikkunaansa telkkari päälle. Ääntä ei kuulunut, mutta silti joka ilta sankka joukko seisoi kylmässä ulkona ja tuijotti pikkuista mustavalkoista telkkaria kuin ihmettä. Suosio oli taattu.

Meille himaan telkkarin hankinta tuli ajankohtaiseksi kesällä 1960 Rooman Olympialaisten innoittamana. Taitaa olla vieläkin niin, että telkkarikauppa käy kiivaimmillaan aina olympialaisten alla. Se koneen ostaminen oli tyysti erilaista kuin nykyään. Osamaksullahan se ostettiin, kuukausimaksuerän suuruus eli pienuus oli ratkaisevaa. No niin nytkin. Mutta silloin jotenkin ajateltiin hirveän paljon kuvan laatua. Ja ainakin uskottiin että eri merkkien välillä oli ihan kauhean suuret erot. En tiedä oliko, mutta TV kauppiaat olivat keksineet oivan myyntikeinon. Telkkarin sai kotiinsa koekatseltavaksi ja vasta muutaman päivän koekatselun jälkeen piti päättää, ostaako sen. Ja tapaan myös kuului, että ainakin paria merkkiä kokeiltiin. Eli ensimmäistä ei heti suoraan ostettu, mutta kait lähes jokainen koekatselija lopulta kaupan teki. Meillä koekatseltavana oli ensin Schaub Lorenz, sen jälkeen Fenno, johon sitten valinta jo osui, koska juuri siinä oli niin erinomainen kuva.

Telkkarin alkuaikojen mielenkiintoinen, nyt jo unohdettu juttu, oli kiivas julkinen keskustelu ulkolaisten filmien dubbaamisesta vai olisiko parempi käyttää tekstitystä. Yleinen mielipide näytti selvästi olevan dubbaamisen puolesta tekstitystä vastaan. Vedottiin siihen, etteivät vanhemmat ihmiset ehdi tai näe tekstejä lukea ja se muutenkin häiritsee itse kuvaan keskittymistä. Aluksi aika paljon dubbaamista kokeiltiinkin, mutta sitten joku viisas päätti toisin ja onneksi tekstitys voitti tämän kisan. Toisin kuin monissa muissa maissa, mm. Saksassa.

 

Mopo, prätkät, autot

Nämähän on ne tärkeimmät, gimmojen lisäksi, mikä meitä kundeja kiinnosti ja innosti. Ja ankeetahan se Suomessa kaikkien näiden osalta oli. Köyhä maa, valuuttasäännöstely, tiukat tuontirajoitukset ja ankara verotus, kaikki yhteensä, ei oikein moottorivehkeitä suosinut. Mopojen esiinmarssi osui omalla kohdalle ja sitähän himoittiin jo vuosia, ennen kuin laillinen 15 vuoden ikä oli kasassa. Jotain kimppa monttuprätkän raatoja meillä tosin oli jo aikaisemmin, mutta ne oli vaan niin ritsoja, ettei niillä oikein mitään tehnyt. Joku loppuunajettu Jawa ja CZ.

Mopon osalta jo vuosia ennen 15 vuoden ratkaisevaa ikää havaitsin sen karmean tosiasian, että olin syntynyt syyskuussa kun kaikki muut kaverini taas alkuvuonna. Se taas tarkoitti sitä, että 1965 kesällä kaikilla kavereillani olisi mopo ja laillinen ikä myös ajaa sitä. Eihän siinä ikärajan valvonnassa nyt niin ihmeellistä kontrollia ollut, mutta miten saada himasta lupa mopon ostoon. Fyrkkaahan ei kannattanutkaan ajatella himasta siihen saatavan, se oli hankittava itse. Tarvittiin siis suunnitelma. Ei muuta kuin edellisenä kesänä, siis 13 vuotiaana vaan väkisin jonnekin duuniin moporahoja tienaamaan ja sama juttu seuraavana joululomana. Fillarilähetti Arwidsonilla Lönkalla ja sisälähetti Telkossa Aleksin ja Mikonkadun kulmassa rahoitti mun mopohankkeeni.

Fyrkat oli siis kasassa kun kaverit keväällä alkoi vanhemmiltaan luvan kanssa sköbaan itselleen käytettyjä mopoja. En ollut aikonut jäädä tästä kelkasta pois ja onneksi meillä silloin oli myös toinen uusi harrastus eli oma rautalankabändi. Ja bändihän tarvitsee oman treenikämpän. No nämä asiat yhdistämällä sovittiin, että etsitään sopiva autotalli jostain, joka vuokrataan treenikämpäksi. Ja samalla ratkeaa mun moponi säilytyspaikka. Siellähän mä voin sitä pitää. Olihan päivän selvää, että jos ostaisin mopon ja pitäisin sitä himassa, talon pihalla, jäisin hommasta aika nopeasti kiinni. Pantiin vanhin kavereista, jo vakiduunissa oleva Arska asialle, ja hän pokkana onnistui vuokraamaan meille Okelista, yhdestä uudesta talosta isohkon autotallin, josta sitten tuli meidän treenikämppämme ja mopotalli. Ei muuta kuin mopoa ostamaan.

Hieno käytetty Vasama Sport löytyi jostain hevon kuusesta, Tapiolasta. Kauppahinta 250 markkaa taskussa ajoin dösalla Tapiolaan, ja sitt takas Vasamalla hirveessä rankkasateessa suoraan Okelin treenikämppäämme. Voisko onnen tunne tästä enää koskaan olla suurempi.

No syksyllä, hienon mopokesän jälkeen, vakuutusyhtiö, joista en ole sen jälkeen erityisesti piitannut, paljasti koko kuvion. Lähettämällä uudet vakuutuskilvet ja laskun mulle himaan Vasiksen osoitteella. Ja mutsi postin silloin tietysti ensimmäisenä näki. Huuto oli hirveä, kun mutsi kysyi, onko sinulla tosiaan mopo. Onneksi juuri silloin täytin myös 15 ja asia ikään kuin hoitui itsestään.

Mopojen jälkeen iski tietysti prätkäkuume ja siitä taas alkoi autokortin odottelu, joka sitten avasi maailmaa jo Stadia laajemmallekin. Autonkin osalta otettiin pikkuisen ennakkoa, kun yksi kavereista oli pikkuisen vanhempi. Näin kimppa-autoksi hankittiin Moskovits Skandinavia ja Arskalla kun oli kortti, niin ei muuta kuin auton virittämiseen. Ruostunut konepelti ja katto maalattiin mattamustaksi, rekkarikilpi nostettiin keulalle ja pölykapselit tietysti poistettiin. Oli tosi tyylikäs. Sitten ei muuta kuin Arskan veivattava scrammari ja Bill Haleyn Rock Around a´Clock levy mukaan ja Kaivariin. Scrammari konepellille ja levy soimaan ja menestys oli taattu.

 

Rautalankabändi, The Gale Cautions

Meidän jengissä se alkoi rautalangasta. The Sounds ja Strangers ym. nosti kuumeen. The Shadows ja Hank B Marvin olivat suuria esikuvia. Kitarahan piti saada. Onneksi rautalankaskittan voi tehdä myös itse. Veistotunnilla puhuimme opettajan ympäri ja niin syntyivät ensimmäiset skittamme. Parin kaverin faijat kun oli Pasilan konepajalla töissä, viimeisteltiin kitaroiden maalaukset vielä oikein ammattilaisten toimesta, ruiskulla konepajan maalaamossa. Kielet, kojelaudat ja mikit ostettiin Aron soittimesta tai Radio Mikrosta ja ei muuta kuin soittamaan. Ensin kytkettiin skittat radioihin ja saatiin pientä vahvistusta aikaiseksi. Mutta jengistä löytyi myös sähköaivoja, jotka alkoivat kolvilla ja komponenteilla juottamaan kasaan ihan oikeita vahvistimia. Joku innostui rummuista ja hankki ne.

Aika pian aloittamisesta oltiin jo Alppilan Yhteislyseon koulubileissä soittamassa. Toki vain pari biisiä, kun enempää ei osattu, ei silti, ei niitäkään. Mutta innostus oli kova ja yleisökin tykkäs. Lavashowhan se tärkeintä oli. Olisko vuosi ollut 1964 tai -65.

Aika monta vuotta tätä jatkettiin. Pääpanostus oli kuitenkin laitteissa, koska niissä suurimmat alkuvaikeudet oli. Vahvistimet savusivat alwariinsa jos nyt yleensäkään toimivat. Mun osalle tuli basson soittaminen ja itsetehdyn skittan jälkeen moponostosta jääneillä kesätienistirahoilla kävin ostamassa Kaisaniemenkadun suuresta Pohjoismaiden Sähkön liikkeestä ihan oikean puoliakustisen sähköbasson. Osamaksulla tietenkin. Niinhän mutsikin aina teki. Tänä päivänäkään en ymmärrä miten ne mulle sen osamaksulla möi, alaikäiselle. Mutta skitta oli tosi hieno, viininpunainen, puoliakustinen basso. Vieläkin harmittaa, että jollekin sen sitten myöhemmin myin. Haloo, jos jollakin se vielä on, niin ostan takaisin.

Niin siitä soittamisesta. Nää kamat oli monelle meistä se tärkeämpi juttu, johon satsattiin. Soittamisen opettelu jäi joistakin meistä vähemmälle. Siitä koulun ensimmäisen esiintymisen kokoonpanosta ammattimuusikoita tuli kuitenkin kaikista muista kuin minusta. Mä en koskaan oppinutkaan soittamaan.

 

Asumisen ratkaisut

Mutsin aikanaan tekemät asumisen ratkaisut olivat nyt jälkikäteen katsoen erinomaisia. Aika ajoin tänä päivänäkin käydään kiivasta keskustelua siitä, onko mitään järkeä hankkia omaa asuntoa ja maksaa siitä itseään kipeäksi juuri silloin, kun rahaa tarvitsi muuhun elämiseen. No omassa maksaa aina osan myös pitkällä tähtäimellä itselleen, toisin kuin vuokralla asumisessa. Jos oikein halvalla saa vuokra-asunnon verrattuna oman asunnon kustannuksiin, niin asia voisi olla toisin. Mutta yleensä kustannukset eivät oleellisesti ole samanlaisista asunnoista kaikki seikat huomioiden niin kaukana toisistaan ja silloin jälkikäteissäästämällä saatu oma asunto muodostuu aina pitkällä tähtäimellä edullisemmaksi.

Mutsini hyötyi isoäitinsä viisaasta neuvosta niin, että aikanaan eläkkeelle jäätyään, ja huomattuaan asunnon hänelle yksinään liian isoksi, hän myi sen. Hankki tilalle haluamastaan paikasta Skattalta unelmiensa pikku asunnon meren ääreltä ja ehtipä vielä hyödyntää omiin tarpeisiinsa vaihdosta jäänyttä ylimääräistä pääomaa. Itsehän hän oli ne tienannutkin.

Käänteisen asuntokaupan itu oli syntynyt.

Matti Inha

Oik.kand., Rahoitusneuvos

Kirjoittaja on toisen polven syntyperäinen helsinkiläinen. Syntynyt 1949 Naistenklinikalla. Hänen mutsinsa syntymäkoti sijaitsi Helsingin absoluuttisessa keskustassa, eli nykyisen Sokoksen paikalla olleessa VR:n vuokratalossa.

Matti Inha toimii lähes 30 vuotta Postipankissa eri tehtävissä ja sen jälkeen Suomen vanhimman yksityisen luottolaitoksen Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajana, josta hän jäi elääkkeelle keväällä 2013.

Hypoteekkiyhdistys on toiminut Stadissa vuodesta 1860 eli 155 vuotta. Suomen Hypoteekkiyhdistys on ainoa Suomessa pelkästään asuntorahoitukseen erikoistunut luottolaitos.

Hypoteekkiyhdistys toi vuoden 2003 alusta Suomeen, ja erityisesti Stadiin, käänteiset asuntokaupat- ja lainat, joiden avulla seniori-ikäiset asiakkaat voivat vapauttaa omaan asuntoonsa sitoutunutta pääomaa omaan käyttöönsä jatkamalla silti loppuikänsä asumista siinä samassa omassa himassaan.

Matti Inha asui kansakoulun 3 luokalle asti Mannerheimintie 140:ssä ja sen jälkeen (1959) Vaasankatu 27:ssä aina kotoa pois muuttamiseensa (1971) asti. Nykyisin hän asuu Skattalla.

Artikkeli osallistui 2007 Stadin Slangin ja Suomen Kirjallisuusseuran slangipakinakilpailuun ja palkittiin jaetulla toisella sijalla.