Ainaski meillä, staijas himassa kuttaperkkanen joulufedu. Ja mä kyl funtsin, et aika monella parilla, jotka budjaa enää kahestaan himassa, ku skloddit on jo häippässy, skulaa samaa stoorii.
Ootteks konsa ees snadisti funtsinu tätä eloo, niinku tän fedun kannalta. Ainaski meillä, tää fedu goisaa koko vuoden pahvilodjussa, meidän blokkihösen klitsussa. Ja sit vasta jouluna se roudataan ylös himaan. Se väsätään juhlakondikseen. Stikataan oksille kultahilettä ja myrhamii ja se saa flagganauhan yllensä. Ja kynttilät oksille ja lopuks tsäärnan sen latvaan. Tällai se sit staijaa niinku tän joulun kunkkuna. Joskus skloddit joraa sen ympärillä ja sjungaa jotain joulupiisii öögat loistaen, ”kun joulu joulu, on meillä.”
No sit, ku tää festi on taas förpii, niin siltä plokataan kaikki nää mitskut ja muu tinggeli veke. Duunataan ressu takas tähän fittiin lodjuun ja roudataan mörkkiin klitsuun, venaan seuraavaa jouluu.
Onks kuiteski niin, et vanhemmiten tulee tää varsinki kundien, spiritti skäfästi hempeeks ja starttaa toi polla pehmeneen. Ainaski ku meitsi aamusin tsiigaa speegeliin, niin jehna. Nyt ei kukaan sit skriinaa, mut pari vuotta sitte vaiffin kera duunattiin diilii, et tää glesa, galsa kohtelu tän fedun kohdalla, saaki stopin.
Ei joutunu joulufedu enää kituun galsaan, mörkkiin klitsuun, vaan mä roudasin sen meidän landelle. Ja sit keväällä mä stikkasin sen stondaan, toisten snadien kuusien kafruks meitsin pitskugutsiin.
Mä oon ihan saletti, et sen elo on nyt bulisti auvompaa. Se saa siellä fiilistellä, ku suulis starttaa kesäaamulla skriinaan. Sit joku aikasta masii tsögaan startannu fogeli, vaik tsittais sen oksille. Lämmin, nasta kesäsade viilentää ja hiplaa sen sieluu. Ja musta kyl tuntuu, et sen fedukafrut joskus iskee snadisti öögaa toisilleen, ku ne tsiigaa sen riemuu ja nyökkää sitä kohti. Ja jos tää snadi fedu tän hiffaa, niin se on kai sit hintsusti nolo.
Teksti: Jaakko Koroma