Osmo Oittinen starttas liidaan Uutta Suomea v. 1958. Meitsi v. 1959 oppipojaks. Tää vuos 1959 duunas Usarin histiksensa ekan miikkavuoden, ton ekonomian suhteen. Oon ihka saletti, et tää toimari Oittinen, ois mieluusti, sen vikana selityksenä, treenannu lykkää tän tuloskatastrofin, tän snadin oppipojan piikkiin.
Minnaan, et tää aatonaatto, oli se päivä vuodesta, ku latomon snadit pomot ja me rahvas, saatiin bulin, ansaitsemattoman gloorian, saadan tsiigaa, tätä firman kunkkuu. Jo heti aamusta, ku tultiin duuniin, latomon pääfaktori Ville, vetin äreenä, niinku joka sen grabbisaamu, riehu et tää latomo on ku joku vetin kaatopaikka. Nyt mestat kondikseen. Sit joku firman konttorista skulas latomoon, et Oittinen on tulossa.
Joku tän toimarin liehittelijä johtoryhmästä, repäs johtajalle latomon dörtsin auki. Tää ilmeetön, spiidillä ineen hiippaileva kapitalisti, kätteli mykkänä pääfakun ja pääluottamusmiehen. Sivuilleen tsiigaamatta, luudas latomon läpi. Rahvas stondas kipsissä ja jotkut naiset niiaili. Yks Vihinen, kova kommari, totes et pysty iisisti döfaan rikin tuoksuu, ku piru flygas ohi.
Jo, ennen aatonaattoo, Kotimaa-lehden päätoimittaja, Simo Talvitie, piffas joulutortut ja tsufet, latomon jengille. Pamlas jouluspirittii. Sit kaikki hinkuna venas, ku se sit tän saarnan finaalissa, väänsi aina saman tsougin, ” nyt entinen morsiameni, nykyinen vaimoni, esittää söden laulun, oi katsohan lintusta oksalla puun . . .”.
Jaakko Koroma
