Väiski sai hirveen ventin klabbiinsa kirveestä, jonka Hiisi ja sen kamu
Lempo, taiko osumaan Väinämöisen polveen. Klabbi alko stikkaa budee
niin, että koko tienoo peitty vereen. Se virtas jo jokena, sitä oli jo
seitsemän veneellistä ja enemmänki. Nyt tuli Väiskille hosis, piti hittaa
verenseisautuksen taitaja. Väiski ähti kylästä tsögaa apuu. Se skujas ylä-
,keski- ja alatiet ja froogaili taloista, olisko noitaa, joka osais veren
seisautussanat. No vasta kolmanness byggas oli ukko, joka melkein osas.
Jerkun synty liitty siihen loitsuun jotenkin. Sitä se äijä ei minnannu.
Onneks Väiski taas osas juuri sen osan.
Osa VIII / Raudan synty
Tuo ukko Yli Jumala,/ Iso Bossi, taivaan faija,/
hiero kahta kämmentänsä,/ molempia tunnusteli,/
Hieroi niitä polvellansa,/ vasemalla reidellänsä,/
Synty kolme kaunotarta,/ födas kolme Luonnotarta,/
emoseksi meltoraudan,/ rautaruostehen mudeksi,/
mutsiksi siniteräksen / mammat dallas lanteet gungas,/
meijerit jo pullollansa,/ maidot nänneistä noruivat./
roiskahteli daisareista,/ lypsi maitoa maan päälle, /
lypsi tyynille vesille,/
Eka lypsi mustan milkin,/ toinen valkoista valutti, /
herutti punaista kolmas,/ nuorimmainen kaunokainen./
Joka lypsi mustan milkin,/se synnytti melto jerkun , /
joka valkosta valutti/ siitä syntyivät teräkset,/
ken herui punaisen maidon,/ rääkkyraudan pyöräytti.
Kun aikaa kului snadisti,,/ jerkku lähteä halusi,/
veljeänsä moikkaamahan, / sekä tulta treffaamahan,./
Tuli fittiksi rupesi,/ kasvo aivan kauheaksi,/
meinas brennaa meltoraudan,/ / kamun, parhaan kaiffarinsa!/
Jerkku pelkäs ja tutisi,/ piilottautu suon sisälle,/
lähteeseen tunturin laelle,/ jossa fogelit budjailevat,/
Siellä jemmas kolme vuotta,/ kolmen juurakon välissä,/
kolmen koivun juuren alla,/ Siltä piti esille tulla,/
Tulla vielä kerran täytyi,/ miekaksi taottaessa.
Susi luudas suota myöten,/ karhu kankaalla mesosi./
Nallen jälessä kangas keinui,/ suden alla suo upotti,/
jälkiin nousi raudan ruoste,/ rautaa tassun painamista
Seppä Seppo Ilmarinen,/ budjasi lähellä suota,/
pajan paikkaa etsiskeli,/ tsögas mestaa ahjollensa,/
handussa snadi vasara,/pajapihdit oikeassa,/
hogas siinä märkää maata,/ siihen ahjonsa asetti,/
siihen painoi palkehensa,/ Hittas karhun tassun jäljet,/
suden klabbin painautumat,/ hogas ruosteen piilomestan,/
hittas jemman rääkkyraudan ,/
Sanoi kuuluisat sanansa./ ”Voi sinua, rauta rukka,/
kun oot surkeessa jamassa,/ karhun alleen sotkemana,/
suden suohon tunkemana./ Mitä sustakin tulisi,/
jospa stikkaan sut tulehen,/ heittäisin sut ahjohoni?”/
Ruoste minnas liekin voimat,/ skagas vallan kauheasti,/
Silloin seppä Ilmarinen,/ jerkku parkaa rauhoitteli:/
”Älä viitsi noin studata,/ Eldis on sukua sulle,/
ei se brennaa tuttujansa,/Kun sä tsennaat hiilen hehkun,/
tulet tuosta hienommaksi,/taon susta miesten miekan,/
fektan kauniin kilkuttelen.
Anja ”Rantsu” Rantamäki