Ajattelin äsken kotimatkalla raitiovaunussa seuraavaa. Tai ehkä tunsin pikemmin kuin ajattelin. Kävin tänään (16.5.) Arabian katufestivaaleilla vihkimässä kahdeksan kerrosta korkean seinämaalauksen ja muuten katselemassa touhua. Puoli kilometriä Hämeentietä oli suljettu autoilta, ja liikkeellä oli tuhansia ihmisiä, nuorisoa, lapsiperheitä ja varttuneempia.
Muraalin maalit oli lahjoittanut väritehdas, ja taiteilija toteutti teoksen vapaaehtoistyönä nostolavalta, jonka telinevuokraamo oli antanut ilmaiseksi käyttöön. Musiikki jytisi, räppärit rappasivat, tanssijat pomppivat, lapset hihkuivat.
Arabiaan mennessäni poikkesin Espan puistossa, jonne Ravintolapäivä oli vetänyt kymmeniä ruokakojuja ja -pöytiä. Ruokaa oli tarjolla kaikista mahdollisista kulttuureista, ja väkeä niin että hädin tuskin sekaan mahtui. Vanhan kirkon puistossa samanlainen meininki. Kaupunkitapahtumia oli muuallakin, Kannelmäessä, Itäkeskuksessa ja missä vielä. Kaikkialla näytti olevan vallalla ilo, innostus ja aloitteellisuus.
Mutta samaan aikaan toisaalla: Suomi on syvällä suossa, Euroopan unioni varoittaa budjettivajeesta, julkisiin menoihin on tiedossa miljardileikkauksia, huoltosuhde on kestämätön, vienti pitäisi saada uuteen nousuun ja mitä ahdistavaa vielä.
Tuli väistämättä mieleen, että tässä on nyt jokin huutava ristiriita. Silmämääräisesti arvioituna suomalaisilla näyttäisi olevan valtavasti ideoita, energiaa ja rohkeutta siitä korkeasta koulutustasosta puhumattakaan. Mikä kumma estää kanavoimasta kaikkia näitä vahvuuksia yhteiseksi hyväksi, työpaikoiksi ja verotuloiksi?
En tiedä vastausta. Ehkä mikään ei estäkään. Ehkä joku teistä tietää. Oli miten oli, päivä antoi ikään kuin yllättäen ja odottamatta ison sykäyksen optimismia ja uskoa tulevaisuuteen.
Pekka Sauri
