Ruodiksen jälkeen syksyllä 1975 piti päättää, et mitä mä haluisin tehdä duunikseni. Faija oli tehnyt selväksi, et sen firmaan en pääse, joten omin siivin piti yrittää.
Hesarissa oli reklaami, et tarvittais kaksi sisustusmyyjää Askon päämyymälään Stadiin, joka oli siihen aikaan vanhan Forumin alakerrassa. Yks Jorkka ja mä haettiin mestaa ja mut valittiin vaan siks ku mä sanoin apulaisdirikalle, et jos en mä tänne pääse, mä menen Iskuun.
Jorkka oli saman ikänen hemmo ku mä ja me tultiin keltanokkina hyvin toimeen keskenämme. Askohan pani meijät heti skolen penkille opettelemaan puulaatuja, pinnotteita ja mä sain vielä erikseen koulutuksen oppia tajuumaan mattohandelia. Aitojen mattojen tunnistaminen oli aika hankalaa, koska niitä tsöpattiin niin monesta maasta ja kaikissa oli oma stailinsa ja lisäks vielä se et oliks niissä käytetty pelkkää villaa ja oliko seassa silkkiä. Ne silkkimatot oli kaikkein kalleimpia, noin 24 000 mk neliö.
Homma alkoi sujua kliffasti ja Jorkan kanssa meillä oli tapana mennä duunin jälkeen usein Manskun yli Kaivopihaan tai Vanhalle bisselle. Koska liksa oli provika, me molemmat tienattiin kohtalaisen hyvin. Minnaan Kaivopihasta sellasen kumman lyhyen tyypin, joka heilui siellä usein salkku kädessä ja paasas koko ajan. Jorkan kanssa skriinattiin, et kukahan toi seko on. Se on Osmo Soininvaara, meille selostettiin.
Meillä oli kliffa duuniporukka ja hyvä yhteishenki firmassa, joten vapaapäivinä ei frendeille ohareita usein tehty. Ohari tarkotti sitä, et jos joku oli tehnyt esityön asiakkaan kanssa, kauppakirjan skrivas duunikaveri omalle numeroidulle paprulleen ja sai provikan. Se oli kuitenkin harvinaista.
Alalle tosin mahtui monenlaisia persoonia ja yks niistä oli ehdottomasti meidän tähtitrokaajamme Wassin Eki. Mies oli niin laiska, et ei millään olis viittinyt nostaa ahteriaan penkistä koko päivänä. Mut ku tiuku löi neljä, Eki nousi ylös, tähys ympäriinsä ja sit se suuntas johonkin ja tuli vähän ajan kuluttua asiakkaan kanssa tekemään kauppakirjaa talon kalleimmasta kalustosta, jonka nimi oli Kensington. Ekin liksa oli kaks kertaa suurempi kuin seuraavaks parhaan.
Ekillä oli myös heikkoutensa ja yks niistä oli pelihimo ja brenkku. Jokaisen liksapäivän jälkeen se oli duunista vek monta päivää ja ilmestyi takas vasta, ku fyrkat oli pelattu ja dokattu. Sit oli aika aika alkaa ruinata kottia pomolta. Se oli aiemmin dokannut suurenhkon perinnön, jonka sen mutsi oli jättänyt jälkeensä ja ne fyrkat Eki oli tuhonnut Monacossa. Lopulta firman pomot antoi Ekille kenkää. Ku se oli saanu fudut firmasta, oli vitsit vähissä.
Kerran se soitti mulle ja sanoi, et tule käymään täällä Kaivopihassa, mulla on tärkeetä asiaa. Ku mä menin sinne, se sanoi mulle, et tuo mulle yks valmiiks täytetty kuormakirja, mä tarviin sitä. Skrivaat siihen Kensington sohvakalusto ja allekirjotat sen. Mä sanoin, et pidät sä mua ihan dorkana? Eki kaivoi reflukan taskustaan, pani sen pöyälle ja sanoi, et mä tarviin sen. Sillä mä saan sen kaluston lagrusta Valkasta. Mä nousin ylös ja dalladin raflasta ulos.
Villi yöelämä Stadin keskustassa jatkui Jorkan vielä pitkään, mut sit mä sain siirron Sörkan myymälään, joka oli lähellä Kurvia ja siellähän se handeli vasta kävikin. Meitä oli talossa vaan kaks, myymälän pomo ja mä ja ku pomolla oli kiintee liksa, se usein skrivas kaupat mun kauppakirjalle, joten sain vähän ylimäärästä liksaa sillä tavalla.
Kerran sisään tallusteli yks kauniiseen kansallispukuun pukeutunut rouva miehineen ja sanoi, että hän on päättänyt ostaa sohvakaluston, tietysti nahkaisen, Maksaisin sen osamaksulla, se sanoi. Mä sanoin, että totta kai rouva, mutta tarvitsen teidän henkilötietonne. Funtsasin, et ton täytyy budjata Valkassa, sen verran kalliin näköset gledjut sillä on. Menin toimistoon ja soitin luottokontrolliin ja sieltä tuli hylky. Se kauppa oli sitte siinä.
Parin vuoden kuluttua kutsui uudet tuulet, mutta siitä mä olen skrivannut jo jutun Uncle Paul.
Jouni-Mikael Cedervall
