Kurvasimme Narodni-kadulta Spalenalle. Korona näytti sulkeneen Tescon ison putiikin. Uuden näyttämön suunnasta skujanneet uudet toukkamaiset ja vanhat punavalkoiset Skodan sporat kääntyivät kiskot kirskuen samalle kartsalle. Kuskit painoivat käppääjille varoituskilkatuksen. Skurut stoppasivat kauppakeskuksen eteen. Vanhan perävaunullisen klassikon, ysin, dörtsit kolahtivat auki. Jengi poistui raitsikasta ja uusia änkesi ineen. Röökikiskasta sai libareita. Reissasin ekan kerran samanlaisdn kaksitelisen kyydissä kesällä 1978.
Prahan kaduilla dallatessa oli syytä pitää mielessä kunniansrvoisan idiootin eversti Friedrich Kraus von Zillergutin suoma tärkeä neuvo. ”Jalkakäytävä on jotain muuta kuin ajotie, että se on korkeammalla sijaitseva kiveys, joka kulkee samaan suuntaan kuin talojen julkisivut. Ja että julkisivut ovat se osa taloista, jonka voimme nähdä jalkakäytävältä, minkä seikan heti voimme todeta astumalla kadulle.” Jalkikset ovat usein Prahassa taidokkaasti kivettyjä.
Pälyiltyämme vasemmalle ja oikealle ylitimme kadun. Useimmat prahalaiset olivat sonnustautuneet jo t-paitoihin ja sortseihin. Me stadilaiset faija ja kundi suojasimme kroppamme edelleen talvirotseilla. Ohitettuamme vietnamilaisen kasviskuppilan ja aasialaisen minimarketin jäimme tsiigaamaan yhden bulin antikvariaatin näytefönäriä: gamloja kirjoja ja klassikkoälppäreitä. Päätimme käydä tsekkaamassa mestan. Loodista löytyi kohtuuhintaan tuttuja rock- ja jaskavinyylejä. Yläkerrassa oli tarjolla myös bluesia. Slumppasin löytöboksista plattan moravialaista kansanmusaa. Päätimme palata asiaan.
Pöllittyjä piskejä kauppaavan sotamies Švejkin mukaan samaisella Spalena-kadulla asui aikoinaan satulaseppä Kuneš, joka ei voinut kertaakaan lähteä kävelylle ilman, että häneltä katosi koira. Tavallisesti hän unohti ne kahvilaan tai sitten ne varastettiin häneltä tai hän lainasi ne ihmisille, jotka eivät muistaneet tuoda niitä takaisin.
Helle kuivasi kurkkujamme. Suulis häikäisi ja porotti. Kadulla ei temmeltänyt pinsereitä, pystykorvia, mäyriksiä tai kelpoja rottakoiria. Emme antaneet periksi, vaikka iso stobe bisseä bungasi pivoloissa vain 2-3 euroa. Tsiigailimme safkamestojen hintoja, kledju-, koru-, buutsi- ja krääsäputiikkien fönäreita sekä nuuhkimme eri maanosien herkkujen dunkkiksia. Korealainen buffetti houkutteli. Arska tsöpas itselleen punaisen Praha-lippiksen. Kukaan töllöttänyt h-moilasena meitä. Arskan paikallisia downkaiffareita ei hiippaillut maisemissa.
Ohitimme Lazarskan risteyksen. Komeita jugendbyggia. Käännyimme vasemmalle Myslikovalle. Lutkua kuivasi niin perkeleesti. Vihdoinkin laahustimme Kremencovalle. Keltaiseen seinään pultattu iso, musta kloku vispasi puoli viittä. Astuimme holvikaaren alta sisään. Meidät ohjattiin tsittaamaan kukkivien kastanjoiden alle pitkän puupöydän äärelle, mestalle numero 230. Naapurit uurastivat jo siansorkan, knöödelien ja olvin parissa. Me kummatkin tilasimme Arskan kanssa itsellemme mustat juomat – Arska limun ja minä tumman laagerin. Nahkaessuinen köriläs piirsi viivan ja merkin meidän paperiliuskaamme. Annoin vaahdon ensin laskeutua. Olimme perillä.
Teksti ja kuva :Matti Laitinen
Vanhukainen ja hänen vammainen kundinsa Arska Prahassa 19.5.2022
