Ågeli oli mun vaiffin himaseutuu jo ihan skidinä. Ja sinne me ekaks byggattiin pesää, ku mentiin giftikseen. Mähän olin koko duunieloni vuoroduunissa. Ekaks konelatojana ja sit fakun hommissa. Yks viikko ilta- ja toka päivähugii. Tällai tuliki paljon dallattuu päivisin näitä Ågelin gartsoja.
Ågelissa, niinku kait muuallakin Stadissa, staijas 60-luvulla paljon skidejä. Toisella puolella tätä gartsaa missä me budjattiin, oli yks pitsku jossa oli kliffa hiekkalodju ja ainaski kymmenkunta, neljä-kuusvuotiasta sklodii ilosen meluisina braisaamassa kaikkee nastaa. Meggessä oli kans yleensä yks dauntyttönen, joka aina skriinas ja oli kaikkien hyvä kafru.
Sit yks päivä ku mä taas dallasin tän pitskun ohi hiffasin, et siellä hääri yks snadisti bulimpi kundi, jotain kait kymmenen ja se kruunas vauhfilla ittensä tän skidijengin kingiks. No, mä jäin siihen snadisti tsiigaan, et mitä nyt. Ja sit vaan sattu sellasta, mitä mä en kai koskaan pysty sleppaan mun sielusta veke.
Tää bulimpi kundi bamlas näille snadeille, et mennäänks takapitskulle redulle. Kaikki nää pikkuskidit, myös tää dauntypy, pomppi ja skriinas ku ne oli niin intoo täynnä. Sit tää kingi yhtäkkii toteski, et apinaihmiset ei sit tuukkaan mukaan. Tää dauntyttö hiffas heti, et ketä tää kundi meinas. Sen snadit hartiat lysähti, sen söde nalle putos handuista ja tää äsköinen riemu feidas sen feissiltä ja koko sen habitus starttas kuihtuun. Typy nosti varovasti sen nallen maasta ja otti sen lujasti sylkkyyn ja käänty hitaasti. Ei tsiigannu taakseen lähti vaan dallaan veke.
Ku tätäki taas tällai aamusta funtsin, näin vuosien jälkeenki, niin mun hertta spiidaa yhä.
Teksti: Jaakko Koroma