Huliganismi käsitteenä oli 1900-luvun alussa monenkirjava. Merkitys riippui siitä, missä tarkoituksessa ja kuka sitä käytti. Ennen kansalaissotaa huliganismilla leimaamista käytettiin julkisuudessa ahkerasti. Työmies-lehti mm. käytti käsitettä “porvarilliset sakilaiset”. Herrasväki antoi herkästi sakilaisen leiman, jos sattui asumaan Sörnäisissä. Tämä työläisnuorison tyylitietoinen alakulttuuri ja häiriökäyttäytymiseen liitetty huliganismi eli sakilaisuus, tuli näkyvämmäksi suurlakon jälkeen. Kukkeimmillaan se lienee esiintynyt 1910-luvulla ja hävisi vähitellen pois 1930-luvulla.
Iso-Viki, sakilaissälli
Karl August Vickström syntyi Nurmijärvellä 1883 työläisperheeseen. Isä oli tynnyrintekijä, äidin ammatista ei ole asiakirjoissa merkintää. Vickström kävi kaksi luokkaa kansakoulua. Koulun jälkeen klenuri meni levysepänoppiin, mutta ei siinä hommassa kauaa viihtynyt. Kahdentoista ikäisenä Karl pääsi tiilenkantajaksi rakennuksille ja myöhemmin isän opastamana puusepäntöihin. Kolmikymppisenä Vickströmillä oli jo varsin kova maine. Työmies-lehden mukaan hänet tunnettiin “sakilaispiireissä” Iso-Vikinä. Vuodesta 1901 lähtien oli Iso-Vikillä ollut useita tuomioita pahoinpitelyistä, juopumisista ja varkauksista. Iso-Vikistä oli näin tullut aito “huligaani”. Vaikka Vickström itse asui Huopalahdessa, vaikutti hän pääasiassa Pitkänsillan pohjoispuolella. Vuoden 1914 heinäkuussa Iso-Viki odotti vuoden mittaista kuritushuonetuomiota. Rangaistus oli tullut entisen poliisin puukottamisesta. Myöhemmin heinäkuun 27. päivän iltana oli Viki astellut Kalliossa Flemarin- ja Franzeninkadun kanteilla ja kuullut läheiseltä kalliolta meteliä. Siellä kahdeksan parikymppistä nuorukaista oli juovuspäissään painimassa. Painin ähellys sai väkijuomasta päihtyneen Vikinkin innostumaan. Viki kiipesi ripeästi kalliolle ja alkoi karjua: “Minä olen Iso-Viki Söörnäisistä!” Vickström ennätti puukottaa kolmea nuorukaista ennen kuin joukosta löytyi vielä kovempi tappelija. Seuranneessa puukkopainissa Viki jäi sitten hopealle ja menetti henkensä.
Vikin kaltaisten nuorukaisten väkivallan sävyttämä katuhuliganismi viime vuosisadan alkupuolella leimasi sakilaiskulttuuria. Huliganismilla tarkoitettiin julkisilla paikoilla tapahtunutta 15–25 ikäisten nuorten häiriköintiä ja väkivaltakäyttäytymistä. Sitä kutsuttiin myös väkivaltaiseksi vetelehtimiseksi.
Sakilaisuus, varhaista stadilaisuutta.
Sakilaisuus oli 1900-luvun alun kulttuurinen muoti-ilmiö. Sakilaisiksi leimatut olivat pääasiassa ensimmäisen polven stadilaisia, useimmiten alle 25-vuotiaita miehiä. He olivat usein sekatyömies- tai rakennusalalla työskentelevistä perheistä lähtöisin. Työttömyys koetteli ankarimmin juuri tätä väestönosaa. Työläisyydestä ei vuosisadan vaihteessa automaattisesti seurannut köyhyyttä, nälkää ja kurjuutta. Köyhyys ei myöskään vääjäämättä aiheuttanut itsetuhoista häiriökäyttäytymistä. Usein toistuvan työttömyyden seurauksena oli kylläkin ahdasta asumista, yksipuolista ravintoa ja sairauksia. Pahimmillaan se aiheutti köyhyyttä, joka saattoi leimata koko elämää. Kaikki sakilaiset eivät olleet “pahiksia”. Sakilaiset olivat yleensä työväen luokkaan kuuluvia, käsityöläisiä, torikauppiaita ym. pienyrittäjiä. Sakilaisuudestaan ylpeät pukeutuivat kulttuurinsa muodin sanelemaan asuun. Miehillä oli näyttävä, pyöreäkupuinen ja leveälierinen hattu, tai lippalätsä. Valkomusta raidallinen merimies tyylinen paita, hiukan pidempihelmainen musta puvun takki ja mustat, lahkeista alaspäin levenevät suorat housut. Jaloissa mustat nahkakengät. Asuun kuului myös puukko “hoito”, jonka käyttötarkoitus oli enemmänkin lyömäväline, kuin syömäväline tai työkalu. Naisilla oli myös raidallinen merimiespaita, suorat housut tai pitkä musta hame, päässä knallityylinen kapealierinen hattu tai liina.
Pariisista Helsinkiin.
Tämän sakilaismuodin alkuperä on kiinnostava. Helsinki oli Viipurin jälkeen Suomen toiseksi vilkkain satamakaupunki. Satamakaupungit ovat aina kaikkialla olleet “ikkuna isoon maailmaan”. Niin myös Stadi oli kaupunki, jonka kautta käytiin vienti- ja tuonti kauppaa. Merimiehet toivat uusia asioita, tavaroita ja muotivaatteita suuresta maailmasta. Pariisissa vaikutti oma huligaanivaikutteinen alakulttuuri, apassit. Tämä parempien piirien keksimä haukkumanimi sai alkunsa Yhdysvaltojen kuuluisien apassi-intiaanien taistelusta sinitakkien armeijan kanssa. Apassit olivat ensimmäiset sissisodankäynnin kehittäjät (guerillat) ja suurin intiaanien aiheuttama riesa hallitukselle ja sen armeijalle. He olivat taitavia sotureita ja pitivät valkoista miestä pilkkanaan yli neljänkymmenen vuoden ajan, kunnes heimo oli huvennut niin vähiin, että oli solmittava maahantunkeutujien kanssa rauha. Tästä intiaanisodasta Yhdysvaltalaiset lehdet kirjoittivat tuolloin ja leimasivat hallituksen myötävaikuttamina apassit likaisiksi, varasteleviksi rosvoiksi. Pariisissa “parempi väki” seurasi lehdistä tätä kirjoittelua ja niin alettiin Pariisin “sakilaista” alakulttuuria nimittämään apasseiksi. Näillä Pariisin sakilaisilla oli oma pukeutumismuoti, joka merimiesten mukana kulkeutui Helsinkiin ja jota Stadin sakilaiset alkoivat matkia.
Stadin Slangi ry:n sakilaisasu.
Stadilaista kulttuuria ja kieltä ylläpitävä, Suomen suurin kotiseutuyhdistys, Stadin Slangi ry on omaksunut tästä vanhasta sakilaisperinteestä omannäköisensä asutyylin. Yhdistyksellä on varsin ansioitunut kuoro, jonka esiintymisasuna on tuo sinivalkoraidallinen paita, mustat suorat housut ja punainen liina kaulassa. Toimiessaan kansanedustajana 1995-2003 Klaus “Klaude Kopteri” Bremer, herätti huomiota pukeutumalla itsenäisyyspäivien linnanjuhliin sakilaisten asuun. Puukon hän toki joutui jättämään narikkaan.
OlliBull
Julkaistu: Kirjoitti: •
Kuva: OlliBull