Ajattelin viime yönä klo 3.30 – 4.15 seuraavaa. Varoitus: ei sovellu alaikäisille, ei ehkä muillekaan.
Mitä vuosikymmenet tekevät ihmisen minuudelle eli egolle? Siis sille minälle, joka tavoittelee itselleen henkilökohtaista hyötyä, valtaa tai tyydytystä. En ole kuullut tästä oikein missään puhuttavan. Minäpä kerron.
Matka minättömyyteen kulkee eräänlaisena kaksoisvirtana, joka lopulta yhtyy ja laskee suistona mereen. Ensimmäinen virta on ne päämäärät, jotka nuori haaveilija itselleen asettaa ja joita kohti sitten vaihtelevalla menestyksellä pyrkii. Saavuttamattomat päämäärät antavat arkeen merkitystä ja jännitettä. Etenkin nuorena asetettuihin päämääriin liittyy helposti narsistisia unelmia sankaruudesta, maineesta ja kunniasta.
Toinen virta on kaikki ne sopimukset, joihin ajan saatossa tulee sitoutuneeksi joko tieten tahtoen tai laiskemmin, usein laiskemmin. Niitä kasautuu päivä päivältä lisää, ja aika harvoin mitkään vanhemmat sopimukset raukeavat uusien tieltä. Lopulta sitoumuksia on laskematon röykkiö, ja niitä herätään joka aamu noudattamaan.
Joskus koittaa päivä, jona ihminen joutuu tunnustamaan, että nuorempana asetetut päämäärät on joko saavutettu tai todettu mahdottomiksi. Sankaruuden kuvitelmat ovat haihtuneet. Uusia ylväitä päämääriä ei ehkä enää nouse saavutettujen paikalle. Samaan päivään voi osua kokemus siitä, että elämän vapaa tila on kaikkinaisten sitoumusten liki olemattomiin kaventama. Sitoumuksista seuraa myös, että jos niitä on noudattaakseen, on myös minimoitava kaikki sellaiset omakohtaiset tuntemukset, jotka saattaisivat häiritä niiden noudattamista. Ja kaikkia sitoumuksia on tietenkin kunnioitettava, kun ne kerran on allekirjoittanut. Kaksilla korteilla ei sovi pelata.
Kun nämä virrat yhtyvät, minuudelle ei oikein enää jää pinta-alaa. Se muuttuu pisteeksi, jolla ei ole suuruutta. Ego sulautuu sitoumusten ja sopimusten kautta yhä rannattomampaan yhteisyyteen. Minuuden sulaessa liukenee pois myös kaipuu henkilökohtaiseen tyydytykseen ja mielihyvään – ei ole enää minää, joka sitä tyydytystä kokisi. Eikä se edes tunnu luopumiselta, kun ei ole enää luopujaa.
Buddhalaiset kuulemma uskovat, että elämä on kärsimystä, joka johtuu henkilökohtaisista haluista ja pyrkimyksistä. (”Sun kandee varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen.”) Tässä saattaa hyvinkin olla jotain perää.
Lattea fraasi tietää myös kertoa, että korkeammalta näkee kauemmas. Siinäkin voi olla perää. Kun katson tältä rinteeltä ylöspäin, pilvien raosta aukeaa tyhjä himmeänsininen avaruus, joka ei enää lupaa mitään, joka käsittää kaiken ja joka ei pääty milloinkaan.
Pekka Sauri
