Luettua: Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri: Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018, 295 s.
”Totuuden jälkeen” ilmestyi jo viime syksynä. Jonkin aikaa siitä kirjoitettiin eri medioissa, mutta jostain syystä keskustelu vaimeni nopeasti.
Tämä on merkillistä, sillä kirja on erittäin huolellisesti kirjoitettu ja dokumentoitu totuuden jälkeisen ajan selviytymisopas – ehkä suorastaan liiankin huolellisesti, sillä teksti on erittäin tiivistä: paljon merkitystä on pakattu jokaiseen kappaleeseen ja melkein virkkeeseenkin. Sain teoksen joululahjaksi, mutta sain se luetuksi loppuun vasta pari viikkoa sitten.
Meidän aikamme ei suinkaan ole ensimmäinen epookki ihmiskunnan historiassa, jona totuus on hämärtynyt ja päässyt hallinnasta. Piru pääsi irti jo, kun Gutenberg keksi kirjapainotaidon 1400-luvulla, ja alettiin julkaista muutakin kirjallisuutta kuin munkkien käsin kopioimia uskonnollisia tekstejä. Jumalattomat pääsivät levittämään omia jumalattomia tekstejään.
Nyt tekniikka on edistynyt siihen vaiheeseen, että miltei jokaisella on taskussaan paitsi pääsy kaikkeen maailmassa digitaalisena julkaistuun tietoon (tai epätietoon), myös vahva julkaisualusta eli media – eikä mikään ennakkosensuuri pääse väliin, jos päätän tuutata 100 000 twitter-seuraajalleni tasan mitä päähäni pälkähtää.
Ja siinä onkin asian ydin. Voimme kaikki julkaista tasan mitä päähämme pälkähtää minkään viranomaisen sitä ennakkosensuroimatta. Luotettava ja epäluotettava tieto menevät suloisesti sekaisin, ja jos jonkinlaiset kokemusasiantuntijat pääsevät samalle viivalle tieteellisen asiantuntemuksen kanssa. ”Totuudenjälkeisyys kukoistaa siellä, missä julkisen keskustelun periaatteet hämärtyvät, asiantuntemusta halveksutaan ja tuntemukset hyväksytään sinällään, ilman kehystystä, suvereeneina tulkintoina todellisuudesta.”
Kirjassa esitetään tärkeä paskapuheen määritelmä. Se ei ole varsinaisesti valehtelua, koska valehtelija tietää, mikä on totta, mutta antaa tarkoituksella väärän todistuksen. Paskanpuhujalle totuutta ei ole olemassakaan, vaan tavoitteena on pelkkä hämmentäminen, jonka jälkeen kukaan ei enää tiedä mitä uskoa ja mihin luottaa. Ja hämmentämisen jälkeen yhteisö on hämmennyksen tilassa ja puolustuskyvytön ulkoista tai sisäistä vaikuttamista vastaan.
Kirjassa on herkullisia analyysejä median retkahtamisesta paskanpuhujien tai informaatiovaikuttamisen kelkkaan. Esimerkkeinä ovat perussuomalaisten työmiehen Matti Putkosen levittämät väitteet tuulivoiman terveyshaitoista, Bioenergia ry:n turvekampanja Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä, perättömät ”EU kieltää sitä ja tätä” -uutiset ja Itämeren turvallisuustilannetta koskenut Ylen ja Helsingin Sanomien uutisointi. Putkonen onnistui valtaamaan median ilmatilan liki täydellisesti räjähtävillä lepakoillaan. Hänen väitteitään levitettiin innokkaasti niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassakin – ehkä pöyristyksen tai huvittuneisuuden motivoimana, mutta levitettiin joka tapauksessa.
Ja paskapuheen voima on toistossa. Mitä enemmän jotakin väitettä toistetaan, sitä todennäköisemmäksi käy, että siihen aletaan uskoa: ”Täytyyhän siinä jotain perää olla”, ”ei savua ilman tulta.” On järkyttävää havaita, kuinka suojattomia hyvin koulutetut suomalaisetkin ovat ilmiön edessä. Moni meistä tiedostavista hipstereistä antautuu hyödylliseksi idiootiksi levittäessään pöyristyttävänä tai naurettavana pitämäänsä näkemystä, ja niin se leviää niihinkin piireihin, minne se ei muuten olisi levinnyt. ”Tällainen hämärtäminen ja yleisön tarkkaavaisuuden siirtäminen muualle erilaisilla tarinoilla, selityksillä ja tunteisiin vetoavilla kokemuksilla on ollut yksi 2010-luvun voittava poliittinen strategia.”
Kiinnostava esimerkki on myös Ylen innostus venäläisestä maailman suurimmasta ydinsukellusveneestä Dmitri Donskoista, joka saapui Itämerelle sotilasparaatia varten 2016. Ansiokkaiden turvallisuuspoliittisten analyysien ohella Yle julkaisi jutun, jonka kärkenä oli suomalaiskuvaajan vaikutelma ydinsukellusveneestä: ”Aivan uskomaton kolossi.” Jutun lopussa usutettiin suomalaisia lähettämään kuvia kolossista. ”Lähetä kuvasi meille, julkaisemme komeimmat kuvat.”
Juh, komeaa varmasti oli.
Voisin selvästi esitellä kirjaa loputtomiin – tärkeitä aiheita on laaja kirjo, ja jokainen ansaitsisi lähemmän tarkastelun. Mutta siihen en tässä ja nyt ikäväkseni onnistu venymään. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka ovat kiinnostuneita oman vastustuskykynsä vahvistamisesta paskapuheen ja informaatiohämmentämisen edessä. ”Paluuta perinteisten tiedon portinvartijoiden hallitsemaan julkisuuteen ei ole näköpiirissä, joten tiedeyhteisöjen, asiantuntijaorganisaatioiden, viranomaisten ja median on löydettävä uusia keinoja ansaita luottamuksensa ja auktoriteettinsa.” What a time to be alive.
Teksti: Pekka Sauri
