Muistutus, joku voi pahoittaa mielensä. Skippaa!
Aristoteleen kantapää- ryhmässä sgriinailtiin joku päivä sitt, yhtä ilmotusta, joka oli pistetty taloyhtiön ilmotustaululle. Siin pyydettiin jotain asukasparsikuntaa bylsimään vähän iisimmin. Ne herätti skrivauksen mukaan ahdistusta muissa asukkaissa. Jotka ei halunnu kuunnella kuinka usein ja onnistuneesti akti tapahtuu.
Muisteltiin Rantsin kanss, ett Pihlajamäessä budjas just tollanen pari meidän yläpuolella. Niiss Pihlajamäen hausseiss kuulu sekä vaaka, että pysty tasossa vähäisempikin meteli. Tää snadisti meitä vanhempi, ehkä nelikymppinen pari oli varsinaisii möykkääjii.
Viikonloppusin niill oli usein jotain ihme menoja meneillään. Sitä me ei vaan snaijattu, miks ne hyppi snaraa siellä!?. Tömps, tsip, tomps, tsip jne. Samalla kävi sellanen helvetilinen naurun metakka.
Kaiken huippu oli, että naapurirapun ekan kerroksen muija, soitti meille joskus 2 aikaan yöllä ja kysy tiedetääksme paljonks kloku on? Mä svaarasin sille, että onks ihan reiluu herättää meidät, jos ei itse snaijaa mitä kloku on? No lyyli selitti, ett meiltä kuuluu ihan karsee metakka. Vastasin, että niin meillekki – hyvästi.
Seuraavana päivänä mä soitin sille muijalle ja selvis, ett se luuli mekkalan tulevan meiltä. Ja se oli luullu, ett aina ku C-rabast tuli mekkaloiden jälkeen kännist porukkaa ulos, niin ne tuli meiltä! Meille ku ei brenkku edes maittanu, vielä silloin.
Nyt asiaan takas. No sitku ne narunhyppelyfestarit ja sgriinaukset loppu armottomaan flaidikseen, muija sulkeutu veskiin ja pisti oven lukkoon. Äijä potkas oven sisään, ne ovet ku oli jotain ihme kovalevyy. Riita slyytas aika pian sovintoon ja ne hyppäs bunkkaan. Sitt alko hirvee jyskytys, bunkka lähti liikkeelle pitkin parkettii. Rantsi yritti peittää päänsä tyynyllä ja mä pidin sormii korvissa. Välillä ne piti taukoo ja me luultiin, ett nyt se slyytas. Mitä vielä, taas se alko alusta.
”Ei jumalauta!” huus Rantsi, ”eiks tost tuu ikinä valmista.” Sitt bunkka törmäs seinään. Sitt joku veti bunkan takas paikalleen. Sitt kävi kylppärin dörtsi ja vessaa vedettiin. Päästiin jatkaa goisaamista.
Joskus ku treffas ne rabassa, ei ne koskaan moikannu, eikä tehny tuttavuutta muiden kanssa. Se lyyli oli sellanen kuivahko, blondattu brunetti, jolla oli mustat silmänaluset, jäbä puolestaan laiha, kysymysmerkin mallinen roikale. Niist lemahti ohittaessa kauhee röökin katku. Rantsi sano, ett se jätkä näyttikin ihan köyrijältä. Mä taas funtsasin ihan samaa siitä gimmasta.
Ei silloin kukaan hogannu laittaa ilmotustaululle kieltoo siveettömästä metelistä.
Jonku suurmiehen mottoon: ” Elämä on laiffii.” lopetan tän stoorin.
Rantsu
