Kesälomaredu alko lauantaina 11.7. Päivä oli puolipilvinen, lämmin ja tuulta vain 4m/sek. Taakse oli jääny taas monta mestaa, mm Hiittinen, Nauvo, Nötö ja Jurmo. Pyrittiin Unikeonpäiväksi Naantaliin.
Naantali, Suomen Venetsia, on snadi kliffa kesästadi. Kesäkuukausina sen keskiaikaisen, luostarin tornista soitetaan trumpetilla joka ilta kello 20.00 iltavesper, aina kolmeen suuntaan, pressalle (Kultarannan suuntaan), stadille ja skönelle. Tätä iltavesperii on skulattu 1920-luvulta lähtien. Ollaan usein tsitattu Merimirrissä, tai rantsun tavernassa sitä lysnaamassa.
Ennen se oli harras tapahtuma, kansa staijas ja lysnas ihan hiljaa. Nykyään porukka meukkaa kapakassa, skujaa bilikoilla ja modareilla, eivät malta olla puoltatoist minsaa hiljaa. Sen verran soitto kestää. Kyll mulla menee galsat väreet seläss, ku Suvivirsi, Sun haltuus… tai Soi kunniaksi Luojan kuuluu luostarin tornin fönareista. Trumputus slyytattiin joskus 80 luvun alussa ja on nyt 2000 luvull otettu uudelleen käyttöön.
Naantalissa Unikeonpäivää on vietetty heinäkuun 27 päivänä jo 1880 luvulta. Tänä päivänä se on Naantalin sbulein juhlapäivä tai sanoisko festari.
1987 me tultiin Unikeon päiville jo pari päivää aikaisemmin. Päästiin tuttuun mestaan Kailon saaren rantakaislikon kupeeseen. Pari päivää meni Naantalin nähtävyyksii tsiigaillen. Käytiin läpi pikkuputiikit, kotiseutumuseo ja taidenäyttelyt.
Kailon saaren rantabastu oli brennannu talvella, joten se jäi nyt väliin. Trefattiin Seppo Valkonen, veneveistäjä jolta Merimirri oli tsöbattu pari vuotta aiemmin. Käytiin Sepon kanssa skruudaamassa Kalatrapissa. Sillä bongattiin Koiviston Assi skruudaamassa turvamiestensä kanssa. Illalla pistettiin joraten Kaivohuoneella yön tunneille.
Unikeonpäivät on yhtä skiglareiden (ja maakrapujen) festarii. On samba-kulkueita, puistoteattereit, katukauppiaita ja markkinakojuja. Juhlivaa porukkaa ku Rion karnevaaleiss.
Botskeja laidast laitaan. Upeita muskeliveneitä, joiden täkillä betre folk tsitta siemaillen skumppaa tai muita jaloja drinksui. Oli sbulei purkkareita ja snadei peräprutkui. Ja sitt meidän guttaperkafiskari: Merimirri.
Botskeilla on toinen toistaan kliffempii nimii. Kolmas maailmansota oli must ihan paras. Nimi oli smoglattu snadin puisen, tervatun avo-fiskarin kylkeen. Sen kapu tais olla varsinainen humoristi.
Aamuaktin – siis unikeon vesille stikkaamisen jälkeen, kansa alkaa riekkuu ympäri rantsuu. Naamat loistaa ku Naantalin mollikka. Raflat ja terassit täyttyy, ja julkimot näyttäytyy snygeissä purjehduskledjuissaan. Sinä kesänä unikeon tittelin sai Pentti Oskari Kangas. Se oli tehny jotain merkittävää Naantalin hyväks, joten ansaitsi siks tän kunnian.
Tilaisuuteen oli tuppautunu sbuli joukko aamu-unista jengii. Stadist oli monta purkkarii ja monta tuttuu, joiden kanssa piti nostaa maljoi ja heittää läppää.
Vastaan dallas kuuluisuuksiakin. Bongasin mm.Kreivi Lindgrenin, Arto Noraksen ja uusnatsi, okkultisti, satanisti, Pekka Siitoinin.Kyll se oli ihan Aatun näköinen, täydessä SS-univormussa, pikkuviiksineen kaikkineen. Kaks sbulii sussarii kettingissä meggess. Naama oli peruslukemilla, ei tietookaan Naantalin suuliksesta.
Kundi oli saanu kyseenalaista mainetta SMP:läisenä , kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon sekaantuneena kylähulluna. Tiesitteks, ett Siitoin on skrivannu monta kniigaa ja julkassu levyn: Nauravat natsit? Eipä oo tullu luetuks, eikä kuunnelluks. Ihmettelen, kuin se sai dallaa sellaisena Aatun reinkarnaationa, hurjien dogiensa kanssa? Dogeill oli kyllä kuonokopat, silti teki mieli ohittaa ne kaukaa.
Tällä redulla ei jääty pidempään juhlimaan Naantaliin, vaan jätettiin Armon laakso, Nådensdah, (Vallis gratiae) taaksemme ja suunnattiin keula kohti Snappista. Viiden tunnin ajon jälkeen oltiin Fungskärissä. Saaressa ei silloin vielä ollu ensimmäistäkään huvilaa. Siinä oli aivan ihanteellinen poukama, johon oli kliffa jäädä naatiskelemaan. Ilma oli fantastinen, tuuli 3m/sek ja samppanja maistui. Oli edelleen tyyntä. Merimirri keinahteli hiljaa. Yö pimeni.
Tulliniemi ohitettiin puolilta päivin. Poikkesimme Hankoon ostoksille. Koska sää vaan jatkui niin huikaisevana, päätimme poiketa vielä Segelskärissä. Se on merikortilla yksi uloimmista saarista, Hangon ja Tammisaaren välillä, tuulella sinne ei oliskaan asiaa. Sen blumsterien loisto ei oo tästä maailmasta! Niin kaunista ei uskoisi näkevänsä, niin karussa mestassa.
Saaren snadi tiilinen rapattu mökki, oli veneilijöiden toimesta bygattu sinne, kun ne oli brennannu vahingossa se puisen. Hienosti toimittu!
Siell on snadi kamina, pytä, tuoli ja kerrossänky. Mökin vieraskirjaa on kliffa pluggaa, siinä on kävijöiden stooreja. Myös meidän. Snadilla pöydällä fönsterin alla, oli Junghanssi ja seinällä lappu jossa luki: Vedä kello! Tottahan me teimme sen, siellä se raksuttaa yksinäistä aikaa, kunnes seuraava jungmanni vetää sen käyntiin.
Stuugaan voi vapaasti jäädä bunkkaamaan, jos noudattaa sen sääntöjä. Veduja pitää aina jättää sinne, tulitikkuja myös ja suolaa yms.
Me goisattiin kaltsilla, ajan ergonomiseksi muovaamassa skrubussa, katseltiin kun aurinko laski ja kun se nousi. Sanoikuvaamattoman ihana fiilis.
Saaren länsipuolell, oon kuullu, makaa puinen hylky 25 m syvyydessä. Kait sukeltajat käy siell dyykkaamassa – en tiedä. Saaress on korkee majakan tapainen rakennus, betoninen pooki, sen tarkotus on ollu ohjata merenkulkijoita. Se ei kai koskaan ollut majakka. En tiedä sen historiasta mitään. Menkää tsiigaa joskus botskilla. Hieno mesta.
Täält Segelskäristä me sit singrattiin seuraavana päivänä Sanppertunaan himaan bastun lämmittämiseen.
Rantsu
