Funtsasin ett jos Eikka ois heittäny läppää slangiks, tai skrivannu, oisko se skrivannu Aleksis Kivestä tällasen runon?
Pelkästä respektistä sitä kohaan, uskallan rustata sen upeeta runoo toisesta sbulista. (Osasin sen jo kouluikäisenä ulkoa. Sanasta sanaan.)
Födas skidi syksyllä
blosikset raivona vinku
blosist oli hela elämä
nähny ei kesää, ei kevättä
eli vaan syksystä jouluun.
Syksyn skidellä hosis on
eldis tuikussa slekkaa,
funtsi flygaa, boltsis takoo,
blude styrkkana nupiss sakoo.
Dörtsillä Sylvester venttaa.
Venttaa vielä, hei vanha vuos,
blosis niin hurjasti vinkuu,
hinnaa en viel sua peesaamaan,
gamlis dörtsillä nyökkää vaan:
”Saat elää syksystä jouluun.”
”Venttaa, venttaa, hei Vanha Vuos!”
Eldis tuikussa slekkaa –
”Niin täysi, niin täysi on sydämein
sen tahdon mä stikata kansalleni
en vielä hinnaisi delaa!”
Aika flygaa, klogu lyö –
blosikset huisisti vinkuu –
Onks? Onks nyt jo keskiyö?”
”Slyyttaa, skidi, jo päivätyö,
aamun starat jo taivaalla tuikkii.”
Viel snadi hetki, hei Vanha Vuos!”
Eldis tuikussa slekkaa,
kannel heikosti helähtää
kääntyi dörtsillä harmaapää .
Slyyttas sjungaajan vuosi.
Minne draisaat mua, Vanha Vuos?”
Tuulet niin lempeenä döfaa.
” Mä niin skagaan ja vapisen.”
”Ota lunkisti vaan, rakas lapsonen,
dörtsillä taivaan jo ollaan,”
Stiigaa sisälle Vanha Vuos –
taivaan kynttilät lyysaa,
följaa sjungaajan Luojan luo:
” Tässä skloddin mä snadin tuon,
joka eli vaan syksystä jouluun.”
Froogaa nyt itse Jumala:
”Etsä sitt kesää nähnykkään?”
”Näin vaan syksyn ja talven sään”,
laulaja skagaten svaaraa.
Kastuu nyt öögat Jumalan
taivaan kynttilät lyysaa –
”Siis kesis sull olkoon ikuinen!
Mutt sano, boitsuni poloinen,
kuka sä oot ja mistä sä tuut?”
”Sjugaaja oon ollu hommiltain”
Blosis niin himmeesti döfaa .
”Tuun boltsilta mä snadilta.
sen nimi on maa”. –
”Mihin delasit sä?”
”-Kurjuuteen delasin ja nälkään.”
Raivarin saa nyt Jumala,
taivaan kynttilät slekkaa.
”Sano kansas, niin kostan mä kuolosi sun!”
Ei, ei, ihan OK on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.
Mut snadisti hillitse blosiksii,
ne liian hurjasti vinkuu,
Mun maani armahan aukioilla
anna suuliksen sgriinata Suomen soilla!” –
Näin sjungaaja tuskassa svaaraa.
Smailaa jo hyvä Jumala,
taivaan kynttilät lyysaa –
”Voi se noinkin olla, oon kai koklannu sun kansaas liiaks blosiksill,
Siis blumsterit kummuille nouskoon.”
Leinon runo: Aleksis Kivi,
Käännös Rantsu