Suomi100-juhlavuosi on käynnissä. Merkkivuosi on näkynyt runsaana kulttuuritarjontana, uusina
brändituotteina, tapahtumina ja juhlapuheina. Mikäli perinteisiin voi luottaa, nähdään vuoden
loppupuolella palstatolkulla muisteluita sodista, hyvinvointivaltion rakentamisesta ja suomalaisen kansan
urhoollisuudesta. Näitä tarvitaan muistuttamaan nykysukupolvia yhteiskunnan eri vaiheista, mutta samalla
suomalaisuuden hehkuttaminen on tervettä asettaa mittasuhteisiin.
Suomessa ei ole mitään erityistä. Sen tiedostaminen tekee jokaiselle meistä hyvää. Olemme kansakuntana
yksi muiden joukossa, eikä kansanluonteemme ole erityinen tai ansiokas. Samalla se ei ole myöskään huono
tai muita heikompi.
Me suomalaiset emme ole erityisen hiljaisia tai ujoja. Emme poikkeuksellisen sisukkaita, emme rohkeita,
emmekä ahkeria. Kaikkia näitä piirteitä löytyy muualtakin, eri alueilta, ympäri maailmaa.
Mitä Suomi sitten on? Suomi on pohjoinen maa, jota asuttaa vauras ja koulutettu kansa. Tässäkään ei ole
mitään erityistä, ei ainutkertaista, eikä se anna syytä ylemmyydentunteeseen toisia kohtaan. Myöskään
suomalainen hyvinvointivaltio tai sukupuolten välinen tasa-arvo eivät anna perustetta loputtomaan
ylpeyteen. Eri maissa ja erilaisilla hallinnollisilla alueilla on kehitetty omanlaisiaan malleja. On tehty rohkeita
ja päämäärätietoisia kokeiluja, jotka ovat tarjonneet ratkaisuja siihen, mihin Suomessakin on pyritty. On
onnistuttu ja epäonnistuttu, niin meillä kuin muualla.
Evakot, vaikeat ilmasto-olosuhteet, puhumattomuuden kulttuuri ja huono musiikkimaku – kaikkea tätä
koetaan myös maailman toisella laidalla. Asuminen on kallista muissakin kaupungeissa, tuloeroja on ja
ihmiset juovat liikaa. Myöskään sotasaavutukset eivät nosta Suomea ainutkertaiseen asemaan. Pienten
valtioiden lähihistoria pitää sisällään kertomuksia valloittajien uhasta, rohkeista ponnistuksista ja
uhrautuvista sotajoukoista. Sisukkuutta osoittavia sankaritarinoita saadaan muistella ympäri maailmaa.
Jokaisen meidän kansalaisuus on pitkälti sattumaa ja vain pieni osa siitä, mikä määrittää meidät meidän
kaltaisiksi. Ei ole yhtenäistä Suomea, eikä yhdenlaista suomalaisuutta. Ei myöskään mitään niin
ainutkertaista, jonka nimissä kannattaisi nostaa itseään muiden yläpuolelle.
Medialla, mielipidevaikuttajilla ja meillä tavallisilla ihmisillä on vastuu satavuotiaan Suomen seuraavasta
sadasta vuodesta. Aikana, jona kansallisromantiikka saa muuntohuumeen piirteitä – siitä haetaan lyhyitä
kiksejä ja kokemuksia, jotka eivät ole todellisia, on tarpeellista asettaa sen ilmiöt totuudenmukaiseen
mittakaavaan. Me suomalaiset olemme kopioineet monta asiaa muualta. Olemme omaksuneet toisten
tapoja, valintoja ja luottaneet toisiin. Siitä on seurannut hyvää: olemme päätyneet valitsemaan hyväksi
todettuja toimintamuotoja, pään seinään hakkaamisen sijaan. Yhteistyö onkin yksi keskeinen syy, miksi
Suomi on tänään hyvä paikka elää.
Suomen 100-vuotisjuhlavuoden tärkeimpiä oppeja voisikin olla: voimme oppia toisiltamme paljon.
Oppimista ja ajatusten jakamista ei rajaa ihonsävy, uskonto tai äidinkieli. Sitä ei myöskään rajaa
kansalaisuus, mikä on lopulta vain peräkkäisiä, paperille painettuja kirjaimia. Se ei rajaa ihmisiä meihin ja
heihin, kunhan vain päätämme niin.
Teksti: Sara Salomaa
