Rantsu
Joskus, oisko ollu 1955. Mä olin duuniss Turkiskeskus Rannelilla. Firma järkkäs Joulujuhlat Laulumiehet raflaan. Tilaisuuteen oli kutsuttu myös Tauno Suuri. Saliss kohahti kun Tauno Palo astu sisään, jonkun verran myöhästyneenä. Diriga meni handu ojoss moikkamaan illan staraa ja ohjas sen tsittaamaan yhden pöydän päähän. Pöydän gimmat alko sellasen silmäpelin, ett mua ihan sgriinatti. Nimikirjoituksia pyydettiin käsivarsiin ja muistilehtiöihin. Mä tsittasin toisessa pöydässä, enkä tienny mitä Taukan pöydäss, bamlattiin skruudaamisen lomass, mutt glasareit nosteltiin ja kilisteltiin.
Sitt Taukka astu estradille, sille oli laitettu snadi pöytä ja sen viereen tuoli. Illan kohokohtana Tauno eistti monologin ”Naisen kädet”. No se sai huikeet aplodit, vaikken minnaa olikse se nyt niin huikee. Se stoori kerto jostain Dulce nimisestä dooriksesta.
Ku orkka sitt alko skulaa, porukka valu parketille. Mä hogaan, ett Taukka nousee sielt mestaltaan ja suunta meidän pöytään – ja jumankekka, eikösse kumarra mulle ja sano: Saanko luvan neiti.” Siis mulle! Kyllä muut gimmat seurasi silmä tarkkana meidän joraamista. Mutt mä olin jotenkin vaivautunut, ei ollu yhtään Taukka mun makuun ruskeine pistävine silmineen. Must se oli kauheen vanhaki, ku se oli siinä 60 v ja mä vasta 18.
Se dunkkas vähän brenkulle, ku se sano mulle: ” Rakastan teitä!” Ihme maneeri, just niinku jostain leffasta. Mähän varmaan punastuin fledaa myöten. Sit se jatko: ”… niin rakastan nuoruutta.”
Mull oli tosi kiusallinen olo, kun se veti tollast roolii. Sitt se kuskas mut omaan mestaan takas ja sekstas handuu kiitti ja meni omaan pöytäänsä. Mua kuumotti, ku kaikki kyseli ett millast se oli ja on se niin ihana pälä pälä. Ei menny Sörkän sutturaan tollanen tyyli. Puistatti.
No ilta jatku ja muutkin joras Taukan kanssa. Ja Taukan glasari pysy täynnä, en tiedä tarjottiinks sille, vai tilasko itse. Sitt ykskas ovet pamahti auki ja ovella staijas Kirsti Ortola, Taukan takki ja lierihattu handuss ja se karjas sieltä ovelta: ”Eiks me sovittu, ett sä tuut tänään suoraan kotiin!”
Palo nousee, surumielisesti hymyillen, hitaasti pöydästä, nojaa käsiinsä ja sanoo pöytäseurueelle: ”Näin – meillä kaikilla on oma Dulcemme.”
Funtsatkaa miltä se kuulosti Tauno Palon lausumana. Sitt se lähti, kumarteli pöytiin sinne ja tänne, otti kiukkuselta muijaltaan Stetsoninsa, laitto sen hiukan kallelleen päähänsä, pukeutui kaulahuiviin, palttooseensa ja singras alistuneen dogin tavoin Ortolan perään. Tuli joskus myöhemmin mieleen, kuuluiko se kaikki tähän näytelmään
Emme kohdanneet sen jälkeen enää koskaan.
