Ruotsin kielitoimiston mukaan Ruotsissa on otettu käyttöön uusia sanoja, joilla määritellään uudentyyppisiä miehiä. Uusia ruotsalaisia miestyyppejä ovat Dylan-mies ja isukkifeministi. Dylan-mies on tietenkin mies, joka ihailee kirjallisuuden Nobelin voittanutta Bon Dylania, ja faijafemakko on mies, joka on kokenut valaistumisen saatuaan tyttölapsen. Tälle miestyypille tasa-arvo on tärkeä asia, eikä ole olemassa niin vähäpätöistä asiaa, etteikö mieskin voisi sitä tehdä. Hän leikkii ja leipoo, puhuu ja pussaa. Ikävä kyllä Ruotsin naisilla on silti tasa-arvo-ongelmia, jotka johtunevat vain siitä, ettei kaikilla ruotsalaismiehillä ole vielä tyttölapsia.
Ruotsalaisittain tasa-arvoon liittyvä mielenkiintoisin uusi sana on mielestäni frågestrejka, kysymyslakko. Kysymyslakossa on nainen, joka ei enää halua ylläpitää käyttäytymismallia, jossa naiset esittävät enemmän kysymyksiä miehille ja miehistä kuin toisinpäin. Ihan näin suomalaisittain tuntuisi kyseessä ainoastaan olevan ainekset perinteiseen supisuomalaiseen mykkäkouluun, mutta ehkä ruotsalaiset ovat jotenkin tässäkin asiassa meitä innovatiivisempia, mene ja tiedä. Onneksi meillä suomalaisillakin on omituiset kommunikointitapamme ja -ristiriitamme.
Joulun alla edesmennyt rovaniemeläinen kirjailija Jorma Etto määritteli runossaan suomalaisen sellaiseksi, ”joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään”. Runo on vuodelta 1964, ja sitä on jopa Kekkonen siteerannut uudenvuodenpuheessaan. Koska runolla on ikää yli 50 vuotta, luulisi kuitenkin, että suomalaisuuden voisi jo määritellä uudestaan. Olemmehan enemmän eurooppalaisia kuin koskaan, kuulumme EU:hun ja melkein Natoonkin. En ole silti vakuuttunut siitä, että Eton kuvaus suomalaisuudesta olisi erityisen vanhentunut. Toki opetustyössäni huomaan määritelmän pitävän useinkin paikkaansa, mutta runoa voi soveltaa suomalaiseen keskusteluun muutenkin: suomalainen puhuu, kun ei pitäisi, eikä puhu, kun pitäisi – ja niin edelleen. Otetaanpa konkreettiseksi esimerkiksi suomalainen, bussi ja kännykkä.
Kun suomalainen istuu bussiin, hän valitsee tietysti ikkunapaikan ja laskee kassinsa ja pussinsa viereiselle, tyhjälle penkille. Näin suomalainen rajaa tilansa, sillä sitä ja omaa rauhaa hän tarvitsee. Ja kun bussi on päässyt liikkeelle, mitä tekee suomalainen? Istuu ja nauttii rauhastaan? Niinhän sitä voisi luulla, mutta ei. Suomalainen kaivaa kassistaan kännykkänsä, mutta sen sijaan, että hän hiljaa supisisi asiansa puhelimeen, hän aloittaakin kovaäänisen yksinpuhelun, josta lähistöllä istuvat pääsevät osallisiksi kuin monologista teatterissa. Ja niin epäsosiaaliseksi tuppisuuksi moitittu suomalainen kailottaa kanssamatkustajilleen elämänsä ilot ja surut, haukkuu typerät pomot ja ikävät aviopuolisot sekä hankalat lapset. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava, että usein tämä monologin pitäjä on suomalainen nainen, ei mies. Käsittääkseni suomalainen mies mieluummin vaikenee vaikka kahdella kielellä – bussissakin. Ja ehkä suomalaisella naisella on syynsä bussimonologiin. Ehkä hän tekee sen yksinkertaisesti vain siinä toivossa, että hänellä vihdoinkin olisi joku, joka kuuntelee.
Olin taannoin noin kolme tuntia kestäneillä Tinder-treffeillä. Mies oli stereotyyppisesti ajatellen tyypillinen, vähäpuheinen suomalainen mies. Koko treffiajan vastuu keskustelusta oli minulla. Eikä vuorovaikutustamme voi keskusteluksi edes oikein kutsua. Minä puhuin ja kyselin ja vaikenin. Ja taas kysyin. Vedin rekeä perässä, välillä työnsin. Hetkittäin luovutin. En edes päivän aikana oppitunneillani joudu keksimään niin paljon kysymyksiä kuin tuon kolmen tunnin aikana. Mitä sain loppujen lopuksi irti miehestä? Näin jälkeenpäin muistan hänestä ainoastaan sen, että hänen ainoa haaveensa liittyi johonkin erämajaan ja metsästykseen. Niistä kun hän innostui puhumaan, niin oli kuin olisivat valot syttyneet miehen silmissä. Vaan tällaiselle helsinkiläistyneelle mutta pohjoisen, erämiesten kyllästämän pikkukaupungin kasvatille, ovat erämaja ja metsästys sanoja, jotka eivät enää herätä muuta kuin halun juosta kauas ja kovaa. Silti toivon tuon erämiehen löytävän vielä jonain päivänä sellaisen harvinaisen naisen, jolle suhteen tärkein asia ei ole saada mies keskustelemaan saati avautumaan. Tai ehkä hänen ratkaisunsa voisi olla ruotsalainen frågestrejkaan tyytyvä nainen.
Teksti: Satu Maakanen
