Toisko tällanen, mun jokasyksynen oodi, ees snadii lohtuu, ku jengi kituu, tätä Danten helvettii, tän syksyn pimeen, talven galsan ja keikkuvan kevään kautta, tohon auvoon suveen.
Tän runon on väsänny, yks alakulossa riutunu kundi, Kaarlo Kramsu, födannu 1855 ja delannu, hoitamattomaan syfilikseen 1895.
Sua lemmin aina, tyttö mustatukka
ja sinisilmä, naisist ihanin.
Oot elontieni kaunokaisin kukka,
ja sydämeni tunne tulisin.
Sun kammioosi hiljaa, kyyhkynsiivin,
mun aatokseni usein kiiruhtaa.
Mä itse sinne kerran vielä hiivin,
sua vaimoks pyydän – jos en muita saa.
Snadii ironiaa, eiks jehna.
Teksti: Jaakko Koroma
