72 vuotta sitten elettiin tosi stydii aikaa. Silloin syntyi lukuisia sankaritarinoita suomalaisen sisun tuotteena. Silloin sai alkunsa ehkä kaikkien aikojen stydein suomalainen rokkisankari, Jussi Raittinen.
Raittisten ”Banjo Boy” broidisten, Jussin ja Eeron levytysura alkoi jo 1960. Vuonna 1962 broidikset olivat perustamassa The Esquires rautalankabändiä, mutta liittyivät myöhemmin The Sounds’ bändiin.
Eero ja Jussi & The Boys bändin broidikset perustivat v. 64. Bändi on pysynyt lauteilla jo yli 51 vuotta. Lähes yhtä pitkään kuin rockin aateliset, Rolling Stonesit. The Boys bändiä on sanottu suomalaisen rock/popmusiikin korkeakouluksi.
Jo vuonna 1964 Boysit levyttivät Bobby Troup’n legendaarisen, ”Route 66” ja jonka samettikurkku Nat King Cole oli levyttänyt jo 40-luvun lopulla. 1976 Jussi & The Boys levytti biisin suomeksi nimellä ”Valtatie 66”. Mieleeni on jäänyt soimaan myös sellaiset biisit kuin: ”Kaunis nainen, Liisan koira, ja Tahdon saaren”. Vuonna 1974 voitti Jussi & The Boys Syksyn Sävelen ”Metsämökin tonttu” -biisillä. Bändissä skulaa edelleen Eero Lupari, Jari Metsberg ja Eero Ryynänen.
Edessäni istuu suomalaisen rockin elävä legenda Jussi Raittinen. Rohkenen heittää mestarille muutaman kysymyksen.
Vieläkö keikalla pitää vetää Banjo Boy?
No, ei sitä ole skulattu sitten kuuskytluvun alun. Yks hauska juttu muistuu mieleen kuuskytluvulta. Meillä oli Lohjalla kesäpaikka, jossa vietettiin usein kesiä. Naapuripitäjässä Tavelan kylässä pidettiin pienviljelijäyhdistyksen kesäjuhlat. Vuonna kuuskymmentä päästiin broidin kanssa sinne esiintymään. Kylän kansakoulun opettaja toimi kuuluttajana. Hän kysyi meiltä, että mitä me aioimme laulaa? Broidi vastas että me vedetään se Banjo Boy, koska se oli meidän ensimmäinen levytyskappale. ”Anteeksi nyt, mutta kun meillä ei opettajaseminaarissa opiskeltu tuota englanninkieltä, niin voisitko kirjoittaa sen kappaleen nimen paperilapulle.” Sanoi vaivihkaa opettaja Kiiski. Hän nousi sitten hieno sininen sheviot puku päällään lavalle ja kuulutti arvokkaasti: ”Arvoisa yleisö! Nyt teille esiintyy veljekset Raittinen, jotka ovat päässeet levyttämäänkin kappaleelnsa BANJO BYO!”
Olit v.-76 countrymusan pääkallonpaikalla Nashvillessä levyttämässä ”ROLLIN’ THE ROCK” älppäriä. Mitä jäi tuolta countryn ”Mekasta” päällimmäiseksi mieleen?
Oikeastaan eka reissu tehtiin sinne vuotta aikaisemmin. Se oli jonkinlainen opintoreissu, jonka aikana tutustuttiin paikallisiin mestoihin New Orleansiin ja Memphisiin ja yleensä countryn ilmapiiriin. Tutustuttiin mm. sellaisiin rockin merkkihenkilöihin, kuin Elviksen kitaristi Scotty Mooreen, rumpali D.J. Fontanaan.
Silloin syntyi ajatus tehdä kaksi LP-levyä siellä. Nashville-niminen levy tehtiinkin sitten paikan päällä ja sillä levyllä ollut biisi ”Nashville Tennessee” osallistui Syksyn Sävel kisaan vuonna 1976. Siinä oli mukana tekijöinä mm. Westerlundin Kai ja Hillel Tokazier. Täytyy sanoa, että nää kaksi reissua on antaneet mulle henkisesti todella paljon. Kävimme mm. Frank Zappan himassa ja tapasimme kovia blues ukkoja.
Luonnollisesti käytiin Grand Ole Opryssa molemmilla reissuilla. Kolmannen reissun tein sinne myöhemmin Seura lehden järjestämällä seuramatkalla matkanjohtajan tehtävissä.
Stydin luonnollisesti tuntuu ”Lontoon murre” soljuvan biiseissäsi. Onko sulle enkun shungaaminen niin iisiä, kuin miltä se monissa vaativissakin biiseissä kuulostaa?
No, on kyllä tullut laulettua muillakin kielillä, kuten lastenlauluja eestiksi ja eräällä Euroopan kiertueella mm. saksaksi ”Wanha Cowboy”, ranskaksi ”Bee bop a lula” ja italiaksi ”Bella” biisin. Koulussa luin kylläkin pitkän saksan, mutta jostain syystä olen omaksunut myös englannin kielen aika hyvin. Ehkä se kuulostaa sujuvalta kun on pitkään laulanut englanninkielistä musaa. Joskus joku ulkomaalainen on tullut sanomaan: ”Hei sä laulat suomeksi, mutta oikeesti se kuulostaa siltä että laulat ”rock and rolliksi”. Stadin slangillakin on tullut lauletuksi aika paljon. Eka slangibiisi jonka tein oli ”Kesäduuni blues”.
Minnaatko kuinka monta eri biisiä olet shungannut pitkän urasi aikana?
Ohhoh! Tohon on ihan mahdoton vastaa. Mähän oon ollu kehissä jo viiskytviis vuotta. Mä olen ollu todella monissa yhteislaulutilaisuuksissa laulattamassa ihmisiä ym. ym. Levytyksiäkin on ”tittelillä” jotain kuussataaviiskyt, ainaki. Vanhimmasta päästä muistaa biisit hyvin, mut uusimpien muistamisessa on enemmän duunia. Niiden kanssa täytyy nykyään pitää buleilla kirtsuilla skrivattuja snadei lunttilappui tossa vähän matkan päässä. Kyl se vaan nii on.
Vuonna 2004 sinulle myönnettiin valtion taiteilijaeläke, tunnustuksena ansiokkaasta toiminnasta esittävänä taiteilijana. Vuonna 2006 pressa Tarja Halonen, Stadin Friidu vuodelta -99, myönsi ”Suomen Leijonan Ritarikunnan Pro Finlandia” mitalin ansioistasi muusikkona.
Olet födannu suurten sankaritekojen aikaan ja yltänyt omalla urallasi suurten suomalaisten sankarien jengiin. Mitä taikasanoja haluaisit sanoa ammattimuusikoksi aikoville junnuille?
Kiitti vaan hienosta tittelien esittelystä. Mä oon ajautunu tähän työhön ja koko ikäni ollu pätkätyöläinen. 1969 musta tuli virallisesti ammattimuusikko ja silloin irtaannuin kaikista opiskeluhommista. Alkuun vaimo, vaimon- ja omakin suku epäili kovasti, että mitenköhän toi Jussi pärjää ammattimuusikkona. No, mulla on käyny hyvä tsägä. Onneks tota koulupohjaa on sen verran, että on vähän kielitaitoo ja kauppaopistossa opin skrivaa koneella, et pysty tekee kaikenlaisii lomakkeita ja laskujakin välillä. Koulunkäynti olis kyllä pitänyt ottaa enemmän tosissaan ja opiskella siinä sivussa nuotinlukutaito. Olis ollu vähän paremmat eväät. Mutta en mä kadu ammatinvalintaani, vaikka välillä on ollu koviakin aikoja, niin ku tietysti kaikilla.
Mä sanoisin, että musiikki on hyvä harrastus. Mutta jos haluaa ammatikseen tehdä musiikkia, pitää olla valmis tekemään sitä työtä kunnolla. Rockmusiikki ei ole mitään sekoilua ja baareissa hengaamista. Se on raakaa työtä tuolla tien päällä, autoissa ja roudatessa. Siinä ei ole paljon glamouria, kun ollaan perustasolla.
Glamour maksaa sitten aika paljon. Jos hommaa bändille bulit PA-kamat, savut ja valot ja roudaa niitä ympäri Härmää maaseudun soittomestoille, ei siitä jää sentein hyrrää handuun.
Skolet kannattaa käydä kunnolla, järjestäytyä ja pitää huolta että eläkemaksut tulee maksettua jne.
Sitä on niin paljon sudenkuoppia tolla matkalla. On ukkeleita ku kuiskii että ”mä teen susta tähden, hei”. Sun muuta. Tärkeintä on kuitenkin se esiintymisen palo.
Vaikka en ole vieläkään leipiintynyt tähän duuniin. Joka keikka on suurta juhlaa, mut jos mun nyt täytyis valita, niin en ryhtyis varmaankaan ammattilaiseksi.
Kiitos haastattelusta Stadin Kundi vm. 2014, Jussi Raittinen.
Ollaan glaiduja, se ei bungaa mitään.
Tattista sullekin! Se ei todellakaan bungaa mitään.
