60-luvulla bungattiin liksat vielä handuun. Niin Usarissaki. Fyrkat ja kapee liksanauha, staijas paprukuoressa, jossa oli snadi, läpinäkyvä juitsu, josta pysty blukkaan, tän fyrkkakuoren saajan nimi.
Nää liksat Usarissa, räknas palkkiksen södet friidut. Tää palkkis, staijas Lönska nelosen takapitskulla, tän Mikadon köökkiraban vieressä. Aika mörkki mesta muuten.
Tää latomon pääfaku, Reinikaisen Ville, sit roudas nää liksapussit palkkiksesta, kenkälodjun näkösessä loodassa. Usein funtsittiin kundien kera, et miten iisi jobi, ois kääntää tää vanha jäbä, tää Ville, ku se joutu usein venaan tän takapitskun hissiä, et pääsi takas latomoon. Tää sen fyffen noutoredu, tapahtu joka kerta samaan aikaan, pari kertaa kuussa. Niin, et kaikki kyl tsennas venaa sitä.
Sit liksapäivänä duunarit, vanhimmat latojat ekana, hiippaili jotain kahden jälkeen, tän pääfakun duunikoppiin. Sit vaan tartti pamlaa nimi, vaik tää Ville kyl tsennaski nää kaikki sen apinat. Niin aapat, tällai siihen aikaan pomo vielä jänäs nimitellä, ainaski meitä nuorempii kundeja.
Meitsin liksapussi, ei kyl bulimmin pullistellu. Ekan oppivuoden liksa, ku oli jotain 75 pennii timma. Sit tokan, jo ruhtinaaliset 85 pennii. Sit, ku tuli hakattuu tää konelatojan minimi, eli muutama dona lyöntii, parissa timmassa, tän latomakoneen klaviatuurii ja tuli kruunattuu prookundiks, niin toi liksaki lyftas yli kolmeen huggeen
Teksti: Jaakko Koroma